Marlenen tarinat

[Kasa]

Tänne tulevat kaikki Marlenen kirjoittamat hoitotarinat.

[Marlene]

Bussin ovet sihahtavat avautuessaan, ja astun ulos maalaismaisemaan. Edessäni näkyy suloinen valkoinen rakennus, Mouruposken kissahoitola. Sen edustalla kimaltelee kristallinkirkas jäätynyt lampi, jota reunustavat vanhat, lumen peittämät puut.

Olen todella innoissani. Ensimmäinen päiväni Mouruposkessa! Olen odottanut tätä jo viikkoja, laskenut päivä siihen kun pääsen vihdoin näkemään tämän paikan ja tapaamaan uuden hoidokkini, Ketun ensi kertaa. Hymyilen leveästi ja lähden eteenpäin.

Koko kinosten täyttämä maisema hohtelee auringonvalossa kun kävelen tassunjälkien täplittämää polkua pitkin ovelle. Keplottelen suuren putkikassin toiselle olalleni ja tartun kahvaan. Ovi aukeaa narahtaen ja vastassani minulla on pieni eteinen. Heilautan laukkuni lattialle ja suljen oven perässäni. Riisun kenkäni ja jatkan matkaani vaaleanpunaseinäiseen käytävään, jonka seinillä on ovien välissä pieniä kehystettyjä valokuvia kissoista. Oma huoneeni on heti oikealla, koska se on numerolla yksi. Perhoset lepattavat vatsassani, kun avaan oven ja astun sisään maailman suloisimpaan huoneeseen. Nättien kukkaistutusten koristelema huone on valoisa ja avara, enkä voi myöskään olla huomaamatta puisen lipaston yllä olevaa syötävän söpöä kissapeiliä. Sysään laukkuni maahan ja riennän ensin ihastelemaan unelmieni peiliä, jonka jälkeen hyppään pehmeälle sängylle ja istahdan juuri sopivan upottavalle sohvalle. Siinä samassa tajuan, ettei kissahoidokkini ole täällä niin kuin minulle kerrottiin. Katselen ympärilleni ja kurkkaan jopa sängyn alle, mutta kisua ei näy mailla halmeilla.

Palaan takaisin käytävälle ja kurkistan huonettani vastapäätä olevaan hoitajien oleskelutilaan. Sielläkään ei näy ketään nopealla vilkaisulla. Alan jo ihmetellä paikan autioutta, kun kuulen yhtäkkiä rapinaa kauempaa käytävältä. Lähden kulkemaan ääntä kohti, ja huomaan että tila avartuu käytävän päästä oikealle käännyttäessä. Huone on hiukan pienempi kuin omani ja se on täynnä erilaisia värikkäitä leluja ja pelejä, joista iso osa on levitelty hujan hajan lattialle. Niiden keskeltä pistää esiin oranssivalkoinen kissan pää.
- Keskeytinkö jotain? Kysyn huvittuneesti ja astelen lähemmäs kisua leikkipalikoita ja nukkeja väistellen.
- Öh, tavallaan. Yritin vain tässä etsiä yhtä lempileluani. Oletkos sinä muuten Marlene? Hän kysyy R-kirjain särähtäen.
- Kyllä vain. Ja sinun täytyy sitten olla Kettu K. Kippurahäntä, eikö vain? Oivallan.
- Sama kissa. Onpa hauska tavata! Siitä onkin sitten iäisyys kun minulla viimeksi oli iki oma hoitaja!
- Ehkä edellinen hoitajasi kauhistui huomatessaan, miten kova olet sotkemaan, hymähdän ja katselen tavaroiden sekamelskaa.
- Usko minua, tämä ei ole sitä miltä näyttää, hän vakuuttelee. - Pehmoponini Peetu jäi eilen tänne leikkihuoneeseen, ja joku ilmeisesti vahingossa sulloi sen johonkin näistä laatikoista.
- Vai niin. No, voin toki auttaa sinua sen etsimisessä. Ja tietenkin tämän sotkun siivoamisessa, totean ja alamme tonkia lelukasoja.

Aivan pian valkoinen heppapehmolelu löytyykin pehmoleluille tarkoitetusta laatikosta, ja iloinen Kettu rutistaa sitä rintaansa vasten.
- Ikävöin sinua, Peetu! Hän parahtaa ylidramaattisesti ja saa minut nauramaan.
- Sinulla siis ei tosiaan tullut mieleen katsoa ensimmäisenä juuri pehmolelulaatikosta? Ihmettelen kun keräämme junaradan palasia puulaattikkoon.
- Hmmmm… Ei! Hän hihkaisee lähes ylpeän kuuloisena suorituksestaan.
Pyöräytän silmiäni huvittuneesti ja jatkamme siivousurakan loppuun. Se tosin pääsee venähtämään, koska Kettu löytää vähän väliä jotain uutta ja kiinnostavaa jolla hän alkaa leikkimään. Muutaman tunnin päästä projekti on kuitenkin valmis.
- No nyt on ainakin kaikki lelut varmasti omissa laatikoissaan, totean, kun saamme viimeisetkin tavarat paikoilleen seinän vierustalle.
- Epäilemättä. Touhussa tuli kyllä kauhea nälkä, Kettu toteaa ja vilkaisee minua.
- Onneksesi toin sinulle marketista vähän ruokaa, ilmoitan ja lähdemme huoneellemme.
Huoneella kaivan laukustani esiin pienen toffeevanukkaan.
- Yök, vanukasta! Mutta nam, toffeeta! Kettu huudahtaa.
- Etkö tosiaan pidä vanukkaasta? Ihmettelen.
- En yhtään! Sen koostumus on niin ällöttävä, hän valittaa. - Mutta kaipa sitä täytyy maistaa toffeen takia. Ja koska se on lahja sinulta, hän toteaa.

Käy ilmi, että vanukas on ihan mukiinmenevää Ketun mielestä. Itse epäilen, että hän tykkäsi siitä oikeasti paljonkin mutta ei vaan kehdannut myöntää alun nirsoilun jälkeen.
- Taidat vaan olla hieman ennakkoluuloinen, totean laittaessani tyhjän muoviastian roskikseen.
- No eipä varmaan sinullakaan tulisi ensimmäisenä mieleen panna suuhun tuollaista ruskeaa löysää mömmöä, hän puhahtaa.
- Toivotaan että saan sinun makumaailmaasi avarrettua kaikilla oudoilla ruuilla, joista minä tykkään, virnistän ja Kettu näyttää muka järkyttynyttä naamaa.
Ilta alkaa jo hämärtyä, ja aiemmin niin yli-innokas Kettukin alkaa vaikuttaa uniselta. Vaihdan itse yövaatteet päälleni ja hivuttaudun pehkuihin. Kettu hyppää sängylle ja käy kerälle asettaen hännän nenänsä päälle. Luulen hänen jo nukahtaneen, kun hän yllättäen esittää kysymyksen:
- Mistä sinä unelmoit, Marlene?
- No, ennen tänne tuloani unelmoin lähinnä juuri tästä; että saan asua täällä hoitaen kissoja. Ja juuri nyt tuntuu, että olen saavuttanut unelmani, vastaan hymyillen pimeässä. - Mistä sinä sitten unelmoit, Kettu?
- Vaahtokarkeista, hän tokaisee ja purskahdamme molemmat nauramaan.
- Eiköhän tuo toiveesi toteudu jonakin päivänä, lupaan. - Hyvää yötä, Kettu.
- Hyvää yötä, Marlene.
- Sano vain Mar. Niin kaikki ystäväni tekevät, kerron.
- Hyvää yötä, Mar.

Tarpeet:
+ Leikkimistarve
+ Nälkätarve (Toffeevanukkaan voi poistaa tavaroista)
+ Unitarve



Ihana aloitustarina! Enpä ollut jostain syystä ennen tätä tajunnut ajatella, että hoitolan piha on talvisin täynnä pieniä kissantassunjälkiä, somaa! .-3 Ketulla olikin omat pehmoleluetsinnät kesken, mutta pääsitte hyvin tutustumaan Peetun etsiskelyn ohessa. Onneksi vanukas oli Ketulle mieleisessä maussa, niin ikävämmänkin koostumuksen ruoka saatiin alas. Lopun keskustelu unelmista oli suloinen, toivottavasti Ketun vaahtokarkkihaaveet toteutuvat pian. .-D Saat 16 penniä, ja kohotan tarpeet!

[Marlene]

Havahdun pehmeään sipaisuun nenänpäässäni. En kuitenkaan jaksa vielä avata silmiäni, ja olen jo vaipumaisillani takaisin uneen, kun nenääni alkaa uudelleen kutittaa niin kuin sitä siveltäisiin höyhenellä. Siinä samassa aivastan kovaa, ja silmät avatessani huomaan Ketun hypänneen pelästyneenä maahan. Hänen silmissään on siitä huolimatta leikkisä pilke.
– Ai, herätinkö sinut? Hän kysyy muka pahoillaan.
– Minä taisin kylläkin herättää sinut, korjaan ja nousen istumaan vuoteen reunalle.
Aamu on alkanut jo valjeta ja näyttää olevan tulossa pilvinen päivä. Petaan pedin pikaisesti ja menen sitten ikkunalle. Paksut valkeat pilvet enteilevät lumisadetta.
– Taitaa olla tulossa sateinen päivä, totean.
– Jipii! Lisää lunta! Kettu intoilee.
– Voidaanko mennä tänään ulkoilemaan? Voin näyttää sinulle Mouruposken lähiympäristöä, hän ehdottaa.
– Kuulostaa hyvältä. Mutta ensin syödään aamupalaa!
Otan minijääkaapistani eilen ostamani kurkkuvoileivät ja istahdamme sohvalle syömään niitä. Samalla Kettu kertoo hoitolaa ympäröivistä kivoista ulkoilupaikoista, joita voimme käydä tutkimassa. Käy ilmi, ettei hänkään ole aivan kaikkialla ehtinyt käydä, mutta on innokas esittelemään minulle paikkoja niin paljon kuin osaa.
– Meidän on pakko mennä ainakin merenrannalle! Se on lempipaikkani! Kettu kertoo.
– Kuulostaa hauskalta! Onko se tässä ihan lähellä? Kysyn.
– Joo, ihan kävelymatkan päässä! No niin, nyt on syöty, joko lähdetään? Kettu hoputtaa hotkittuaan viimeiset palat voileivästään.
– Rauhoitus nyt, meillä on kuitenkin koko päivä aikaa, hymyilen ja lähdemme sitten eteiseen.

Matkalla sinne meitä vastaan tulee muutamia hoitajia kissoineen, ja tervehdin heitä hymyillen. Kettukin näyttää tunnistavan heistä muutaman, ja vaikuttaa ylpeältä saadessaan taas kulkea ikioman hoitajansa kanssa. Eteisessä puen talvikengät ja lämpimimmän takkini Ketun hypellessä innokkaasti tassulta toiselle.
– Olet yhtä innokas kuin olisimme lähdössä jollekin maailmanympärysmatkalle! Puuskahdan huvittuneena ja avaan oven.
Minulle tuottaa vaikeuksia pysyä kissani perässä, kun tämä lähtee heti viilettämään eteenpäin minkä jaloistaan pääsee. Lunta on alkanut sataa hentoina hiutaleina taivaalta, ja ihastelen maisemia samalla kun yritän pinkoa Ketun kiinni.
– Kettuuuu! Odotaaaaa! Huudan puuskuttaen.
Kaikkien odotusten vastaisesti kissaneiti höllää tahtiaan juuri sen verran, että saan tämän kiinni.
– Me ollaan jo ihan kohta rannalla, hän hihkaisee.
Saavumme näköalatasanteelle, josta näkee alas rannalle ja silmänkantamattomiin jatkuvalle merelle. Melko lähellä erottuu myös pari saarta, jotka näyttävät siltä että niillä voisi vierailla kesällä. Tasanteelta jatkuu polku alas rannalle ja Kettu lähteekin kipittämään sitä pitkin näkymää sen pahemmin vilkaisematta. Päätän lähteä hänen peräänsä jotten taas joudu kuromaan välimatkaamme kiinni kuntoani koettelevilla juoksuspurteilla.

Laskeudumme polkua pitkin pitkälle hiekkarannalle jota ympäröi lehdetön ja koruton metsikkö. Pakkaspäivien ansiosta rannan tuntumaan on kerääntynyt hieman ohutta jäätä ja loskaa, joka huojuu aaltojen liplatuksen tahtiin. Vaaleassa hiekassa näkyy siellä täällä kiviä ja simpukoita, mutta harmikseni myös muovipulloja ja muuta roskaa. Niistä huolimatta loputon meri joka taivaanrannassa kohtaa pilvien peittämän taivaan on kaunis ja seesteinen näky.
– En ihmettele, että tämä on suosikkipaikkasi täällä, totean Ketulle.
– Ei se noista maisemista johdu, jos sinä sitä luulit. Parasta on nimittäin se, että täältä voi löytää vaikka mitä aarteita! Tokaisee Kettu, joka tutkii jo innokkaana hietikkoa.
– No olisihan se pitänyt arvata, naurahdan. - Mitä aarteita sinä täältä olet sitten löytänyt?
– Toosi paljon kaikkea! Sateenkaaren värisiä simpukoita, taianomaisia merikristalleja ja jopa kumiankan! Se tosin oli ihan valkoinen ja haalistunut… ja haljennut, mutta kuitenkin!
– Kuulostaa siltä että meidän täytyy tulla jonain päivänä tänne uudelleen aarrejahtiin, mutta jospa tällä kertaa jatkettaisiin matkaa että ehditään tutkia vielä vähän muitakin paikkoja, ehdotan.
Kettu suostuu ehdotukseeni pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa, vaikka huomaankin hiukan haikean katseen hänen silmissään, kun lähdemme takaisin polulle.
– Mitä muita paikkoja meidän pitäisi vielä nähdä? Kysyn, kun nousemme takaisin näköalatasanteelle ja jatkamme siitä mukulakivipolkua hoitollalle päin.
– Ainakin kirkko ja hautausmaa! Siellä voi leikkiä haamujahtia, Kettu keksii.
– Näytä tietä! Mutta ei haamujahtia, se olisi epäkunnioittavaa kissavainajia kohtaan, huomautan, ja lähdemme käännymme nyt vasemmalle kulkemaan samanlaista mukulakivipolkua kuin äsken.
Tällä kertaa matkanteko sujuu astetta rauhallisempaan tahtiin, koska enää ei olla menossa Ketun lempipaikkaan. Myös sakeentunut lumisade vaikuttaa hieman hidastavan kisuhoidokkiani, mutta kun kysyn, haluaako hän että kannan häntä, vastaus on tiukka ei.

Kuljemme pikkupolkua havumetsän halki aika pitkään, ja alan jo epäillä että Kettu on erehtynyt polusta, mutta sitten huomaan kirkon tornin piirtyvän puiden yläpuolella.
– Onko tämä siis virallinen reitti tänne? Ihmettelen miettien matkan pituutta ja reittiä metsän läpi.
– Ehei, tämä on minun löytämäni kiertoreitti, Kettu korjaa. – Autotien vartta matka olisi ollut puolet lyhyempi, mutta myös tylsempi! Metsässä on aina niin jännä tunnelma, hän lisää.
– Ymmärrän kyllä pointtisi. Palataan kuitenkin lyhyempää reittiä takaisin, koska minun sääriäni alkaa jo vähän pistellä tämä pakkanen, sanon ja hypin hieman paikoillani.
Kuljemme vanhan rautaisen portinkaaren ali, joka on kiinni hautausmaata ympäröivässä kiviaidassa. Hautakivet ovat lähes lumeen hautautuneita, ja niiden keskellä komeilee ylväs keltainen kirkkorakennus. Kuljemme vaitonaisina jonkinmoisen reitin koko kirkon ympäri vain tutkaillen hautakiviä, ikivanhoja lehtikuusia sekä satunnaisia kynttilöitä, joiden himmeä loiste tuo lisätunnelmaa ja rauhaa ympärilleen. Kun olemme takaisin lähtöpisteessämme kirkon portilla, Kettu näyttää olevan jo hieman kylmissään.
– Meidän lienee parasta alkaa palailla hoitolalle. Ja minä kyllä kannan sinut, halusit sitä tai et. Etteivät tassusi aivan jäädy.
Kaappaan Ketun syliini ja hän suostuu siihen yllättäen mukisematta. Pikkukisu on kevyt kantaa, ja autotien vartta matka taittuu mukavan nopeasti. Ennen kuin huomaankaan, olemme jälleen hoitolalla ja iltapäivä on vasta aluillaan.

Kun olemme päässeet sisälle ja olen riisunut ulkovaatteeni, huomaan että Ketun tassut ja mahanalunen ovat aivan märät ja kissasta lähtee melkoinen löyhkä.
– Lienee parasta pestä sinut jos mielit nukkua ensi yönkin sängyssäni, totean ja kiikutan kissan suorinta tietä kylpyhuoneeseen.
Tulemme siihen tulokseen ettemme jaksa odottaa kylpyammeen täyttymistä, joten nostan Ketun tyhjään ammeeseen ja hoidan homman pienellä käsisuihkulla.
– Iik! Kutittaa! Kettu kiljaisee kun pesen kädelläni tämän pehmeää vatsaa.
– Olet vahva kissa, Kettu. Pystyt kyllä sietämään vielä muutaman minuutin pesua! Minä uskon sinuun! Huudahdan puolisarkastisesti ja nauramme molemmat.
Pian kisu onkin jo puhdas ja pahin lemukin hälvennyt. Kuivaan tämän juuri ostamallani vaaleanpunaisella pyyhkeellä, ja ripustan pyyhkeen sitten kuivumaan seinällä olevalle tangolle.
– Menetin aidon metsäkissan hajuni, Kettu surkuttelee mutta on ilmeestään päätellen ihan hyvillään puhdistautumisestaan.
– Ai niin, minulla on vielä jotakin joka kruunaa tämän yltäkylläisen spahoitosi, muistan yhtäkkiä.
– Tässä ei kyllä ollut mitään yltäkylläistä tai spa-maista, Kettu huomauttaa mutta katsoo sitten kiinnostuneesti pientä tuubia, jonka olen kaivanut esiin.
– Laitetaan tätä tassuihisi. Se kosteuttaa ja tuoksuu tosi hyvältä!
Kissatyttö yrittää esittää välinpitämätöntä kauneudenhoitohömpötyksiäni kohtaan, mutta huomaan kyllä hänen olevan mielissään sivellessäni mansikantuoksuista voidetta hänen tassujensa polkuanturoihin.

Kun olemme saaneet Ketun siistiksi ja jättäneet kylppärin sen näköiseksi kun se oli tullessamme, Kettu keksii että meidän pitäisi mennä huoneeseen jota hän kutsuu puuhakammariksi.
– Siellä on kaikkea kivaa tekemistä! Sinun täytyy nähdä se, se on taatusti suosikkipaikkani koko Mouruposkessa! Hän kertoo, ja lähtee johdattamaan minua sinne - juosten tietenkin.
Puuhakammari vaikuttaakin todella viihtyisältä paikalta. Siellä on paljon kirjahyllyjä ja kaappeja, mukavia sohvatuoleja ja suloinen minikaktus jota jäänkin ensimmäisenä ihailemaan.
– Tule jo, Mar! Aina sinä jäät takertumaan pikkuasioihin, hän valittaa, kun höpötän siitä kuinka suloinen ja ihana ja täydellinen tuo pieni kaktus onkaan.
Kaivelemme kaappeja aikamme, kunnes Kettu löytää pelin nimeltä Kanin Loikka. Päätämme yksissä tuumin pelata sitä.

Pelin on minun osaltani hyvin turhauttavaa, koska putoan jatkuvasti kaninkoloon Ketun pelinappulan lähestyessä vuoren huipulla odottavaa jättiporkkanaa huimaa vauhtia. Pelin päättyessä olen edelleen aivan alussa, ja Kettu nappaa jättiporkkanan itselleen ylpeänä.
– Voittaminen on vaivatonta kun on harjoitellut kymmeniä kertoja! Hän myhäilee.
– Olisit voinut jo alussa sanoa, että sinulla on tuollainen etylyöntiasema! Tokaisen mutta haastan hoidokkini silti uuteen kierrokseen.
Pelaamme pelin läpi vähintään viisi kertaa, ja parilla niistä olen jo voittamassa, mutta kerta toisensa jälkeen Kettu pääse vuoren huipulle ensimmäisenä.
– Okei, luovutan! Huokaisen ja nielen tappioni.

Tämän pelisession jälkeen Kettu nimitti itsensä Kanivuoren Kuningatar Ketuksi, ja laittoi minut kutsumaan itseään sillä nimellä koko loppupäivän. (:D)

Tarpeet
+ Liikkumistarve
+ Nälkätarve (kurkkuleivän voi poistaa)
+ Hygieniatarve
+ Siisteystarve



Hauska huomio miten Ketun innostuneisuus näkyy hänen askelluksestaan: Minimerenrannalle juostiin lujaa vauhtia, mutta kun matkattiin vähemmän kiinnostavaan kohteeseen ei enää ollutkaan samanlainen kiirus. .-D Ja Ketun oma kiertoreitti metsän halki oli ihana huomio, sääli että haamujahti jätettiin väliin. .-D Ulkoilupäivä onkin mukava päättää pienen spa-tuokion jälkeen rauhalliseen lautapelien pelailuun. .-) Saat 26 penniä, ja kohotan tarpeet!

[Marlene]

– Yllätyyyyys!
Havahdun ajatuksistani kun Kettu yhtäkkiä hyppää syliini jotain suussaan. Olen juuri syventynyt matikan yhtälöihin, mutta vaikuttaa siltä, että kisullani on minulle tärkeää asiaa. Hän tipauttaa jotain matikankirjani päälle ja hyppää pöydälle sen viereen.
– Hyvää ystävänpäivää! Tein sinulle kortin, hän toimittaa innoissaan.
Kortti on vaaleanpunainen, ja siinä on paljon tarroja ja glitteriä. Kaiken keskellä on piirrettynä Kettu minun sylissäni.
– Onpa ihana, huokaisen ja koppaan Ketun syliini.
– Kiitos! Rutistan kisuani joka vaikuttaa hieman vaivaantuneelta.
– Mitäs pienistä…, hän mumisee.
Nostan Ketun takaisin pöydälle ja riennän kiinnittämään kortin seinälle yöpöydän viereen. Palatessani Kettu on jäänyt silmäilemään matikan tehtäviäni.
– Olisipa kiva päästä kouluun, hän toteaa haaveillen.
– Saa nähdä, jos vaikka voisin tehdä asialle jotain, vihjaan. – Mutta tälle päivälle minulla onkin jotain ihan muuta tekemistä. Olen nimittäin kuullut, että näin ystävänpäivän aikaan täällä hoitolalla on vierailemassa kaksi erikoista kisua, kerron.
– Ai päästäänkö me näkemään niitä? Kettu kysyy heti innoissaan.
– Niin juuri, mutta ensin teen läksyni loppuun.

Jatkan matikan tehtäviäni ja yritän samalla parhaani mukaan selittää kiinnostuneelle Ketulle mistä niissä on kysymys. Vaikka hän ei vaikutakaan tajuavan puoliakaan, on meillä hauskaa pulmia pähkäillessä. Lopulta olen saanut viimeisenkin valmiiksi, ja lähdemme saman tien ystävänpäiväkisuja etsiskelemään.
– Missäköhän he mahtavat viettää aikaansa? Kettu pohtii.
– Minulla on pieni arvaus, totean. – Kuulin nimittäin, että he molemmat rakastavat vaaleanpunaista, ja eikös täällä ole yksi hyvin vaaleanpunainen huone?
– Hoitajien yhteishuone! Kettu keksii, ja ryntää sinne heti oven avattuani.
Veikkaukseni kävi toteen, ja löydämme ystävänpäivän vierailevat tähdet makoilemasta hoitajien oleskeluhuoneen sohvalta. Yllätykseksemme kisut omaavatkin varsin erikoisen väriset turkit, ja etenkin Kettu katsoo kumpaakin aivan silmät selällään.
– Ulkoavaruudestako te olette tulleet? Hän möläyttää melko epäystävälliseen sävyyn.
– Kettu! Olehan nyt kohtelias ja esittäydy! Komennan ajattelematonta hoidokkiani.
– Kuten jo varmaan kuulittekin, minä olen Kettu. Ja tässä on Mar, siis Marlene.
Tyttökissa venyttelee raukeasti ja nousee sitten istumaan sohvalla. Hänen pinkki turkkinsa on tuuhea ja kiiltävä.
– Emme toki loukkaannu. Suurin osa kissoista joita tapaamme eivät ole ennen nähneet mitään vastaavaa, hän vastaa varsin ystävällisesti.
– Varmaan oudompaa olisi, jos joku olisi tavannut aiemmin meidän kaltaisiamme, toteaa kollikissa joka on myös kääntänyt huomionsa meihin. – Minä olen Armas, ja tässä on siskoni Amore, hän esittelee.
– Me tässä Ketun kanssa ajattelimme, että jos teillä ei ole mitään sen suurempaa menoa niin voisimme ehkä puuhata jotain kaikki yhdessä, ehdotan.
– Kuulostaa mukavalta, Amore toteaa iloisesti.
– Mitä te haluaisitte tehdä? Kettu kysyy nyt jo astetta kohteliampaaseen sävyyn.
– Leikitään piilosta! Armas keksii ja Kettu vaikuttaa heti innostuvan ideasta.
– Okei, saa piiloutua mihin vaan hoitolan sisällä! Koska minä olen teitä kaikkia isompi, voin aloittaa etsijänä, päätän. – Lasken kuuteenkymmeneen!
– Tässä minä olen hyvä, kuulen Amoren myhäilevän juuri ennen kuin alan laskea.

– Viisikymmentäkahdeksan, viisikymmentäyhdeksän… kuusikymmentä! Huudan ja riennän heti etsimään kisuja.
Leikkihuoneesta ei löydy ketään, eikä siellä oikeastaan olisi edes mitään kunnon piiloja. Keittiön kaapitkin ovat vain astioita täynnä, eikä kukaan ole niin höpsö että piiloutuisi pöydän alle. Seuraavaksi päätän etsiä puuhakammarilta, koska siellä ainakin Kettu tykkää viettää paljon aikaa. Ja sieltä minä hänet löydänkin, pieneltä parvelta kirjakasojen takaa.
– Olinko minä ensimmäinen? Hän ihmettelee pettyneenä.
– No nyt voit ainakin auttaa minua etsinnässä! Lohdutan.
Etsimme kylpyhuoneesta ja eteisestä tuloksetta. Seuraavaksi suuntaamme kirjastoon. Kirjahyllyjen välissä erotan vilahduksen vaaleanpunaisesta hännästä, ja tunnen pienten pölyhiukkasten leijailevan nenäni päälle. Vilkaisen ylöspäin, enkä ehdi varoittaa Kettua ennen kuin Amore hyppää hänen päälleen.
– Väijytys! Hän kiljahtaa ja he kierivät Ketun kanssa yhtenä tassujen ja häntien kasana kuperkeikan.
Kettu näyttää pelästyneeltä ja hämmentyneeltä, mutta kun hän ymmärtää mistä on kyse, hän lähtee leikkisästi jahtaamaan Amorea.
– Tässähän meidän oli tarkoitus etsiä sinut, ei toisinpäin! Hän huudahtaa ja yrittää saada tassuillaan otetta Amoren hännästä.
– Jospa unohdetaan tämä ja koitetaan yhdessä löytää Armas, hän ehdottaa.
– Selvä on, Kettu myöntyy ja lähdemme yhdessä eteenpäin.
– Missä kaikkialla te olette käyneet? Amore kysyy kun lähdemme pois kirjastolta.
– Kylppärissä, leikkihuoneessa, keittiöllä, eteisessä… luettelen.
– Kai sinä tarkistit myös hoitajien huoneen? Armas voisi olla juuri niin viekas että hän piiloutuukin jo sinne, Amore kertoo.
– Totta, en kyllä huomannut katsoa sieltä, myönnän ja suuntaamme lähtöpisteellemme.
Ehdimme vasta katsoa yhden kaapin sisältä ja oven takaa, kun sohvan alta alkaa kuulua omituista ääntä.
– En pystynyt enää pidättelemään naurua! Olin täällä koko ajan! Armas hihittää ja kömpii sohvan alta pois.
– Arvasin tämän! Amore huudahtaa. – Pelataanko vielä uudestaan?
– Joo, ja tällä kertaa minä etsin. Ja lasken vain kolmeenkymmeneen! Kettu päättää.
Hän alkaa heti laskea, ja me kaikki muut säntäämme tiehemme. Päätän piiloutua lähelle, joten riennän eteiseen ja kaivaudun naulakossa roikkuvien takkien taakse. Siinä menee vähän liian kauan, ja pelkään että Kettu näkee heti ensimmäisenä heiluvat takit ja löytää minut. Kurkistan takkien välistä ja näen ketun oleskeluhuoneen oviaukossa. Helpotuksekseni hän on lähdössä toiseen suuntaan, mutta juuri kun ajattelen vaaran olevan ohi, tunnen aivastuksen olevan tulossa. Yritän parhaani mukaan estää sen, mutta en mahda sille mitään.
– Sinä olet ihan surkea tässä, Kettu nauraa tullessaan eteiseen.
Työnnyn pois takkien takaa ja irvistän Ketulle.
– En minä voi herkälle nenälleni mitään, totean.
Lähdemme jälleen kaksin etsimään toisia, ja Armas löytyykin keittiöstä jääkaapin takaa.
– Mitäköhän se Amore on tällä kertaa keksinyt, Kettu mutisee kun suuntaamme leikkihuoneelle.
Emme löydä kissatyttöä sieltä, emmekä mistään muualtakaan ainakaan varttiin.
– Tule jo esiin, sisko! Armas huutaa, kun olemme kolunneet koko hoitolan läpi.
– Onko vielä joku paikka, jossa emme ole käyneet? Pohdin, ja sitten Ketulla välähtää.
– Ullakolla! En yhtään ihmettelisi, jos se höpsö olisi mennyt sinne, hän toteaa.

Ullakolla on aivan täynnä tavaraa, ja sieltä on vaikea löytää jalansijaa, saatika sitten kissaa. Lopulta Kettu äkkää hänet huoneen kauimmaisesta nurkassa pahvilaatikon taakse kyyristyneenä.
– Kaikkea sitä täytyykin tehdä voittamisen eteen, tämä huokaisee ylidramaattisesti kavutessaan luoksemme.
– Eiköhän siinä ollut piiloleikkiä ihan tarpeeksi tälle päivälle, totean.
– Mennään nyt puuhakammariin! Kettu hihkaisee.
– Minulle sopii, kunhan ei pelata sitä pahaista kanipeliä jota viimeksi, nauran.

Päätämme siis yksissä tuumin suunnata puuhakammarille ja keksiä siellä vielä jotain kivaa tekemistä. Tällä kertaa kisut innostuvatkin lautapelien sijaan suuren suuresta palapelistä, ja epäilen jo alkuun sen olevan liian haastava.
– Tässähän on tuhat palaa. Etevinkin palapelimestari tarvitsisi tämän kokoamiseen tunteja, ellei päiviä! Huomautan.
– Okei, no otetaan sitten tämä jossa on kolmensataa palaa, Armas ehdottaa ja kaivaa esille rasian, jonka kannessa komeilee kaunis merimaisema ja sen keskellä kaksi delfiiniä.
– Joo, tuo on tosi hieno! Kettukin innostuu.
Hoidokkini osoittautuukin hyvin eteväksi ja strategiseksi palapelinkokoajaksi. Hän ymmärtää aloittaa erittelemällä reunapalat muista paloista, ja alkaa lajitella paloja värin mukaan samalla kun Amore ja Armas kokoavat kuvalle kehykset. Luen itse samalla sarjakuvaa, ja yllätynkin todella, kun nostan katseeni siitä. Palapeli on jo puoliksi koottu ja edistyy koko ajan.
– No kylläpä te olettekin tehokkaita! Kehun ja kumarrun katsomaan kuvaa lähempää.
– Kettu tietää selvästi, mitä tekee, Armas toteaa siihen ihaillen.
– Pakko myöntää, että olen vähän harjoitellutkin, Kettu myöntää. – Mutta en koskaan näin isolla palapelillä!
Pian kuva onkin jo valmis, ja kissat ovat harmissaan siitä, että se täytyy purkaa.
– Tässä lattialla se olisi kyllä vaan muiden tiellä, Amore huokaa harmissaan.
– Minä voin ainakin ottaa siitä kuvan, keksin ja otan heti puhelimeni esiin.
Kuvan oton jälkeen Armas saa kuitenkin tyttökisut innostumaan palapelin purkamisesta, ja suunnilleen räjäyttävät koko kuvan ilmaan. Kissat innostuvat irrottamaan palasia toinen toistaan nopeammin ja joudunkin vähän rauhoittelemaan heitä, etteivät palat vahingoittuisi.
– Jätetään se siihen kuntoon, että muutkin pystyvät vielä kokoamaan sen , kehotan.
Kun lautapeli on täysin purettu ja osat pakattu takaisin rasiaan, alkavat vieraamme jo tehdä lähtöä.
– Meillä on hieman salaisia ystävänpäivähommia, Armas sanoo salaperäisesti.
– Nähdään taas! Kettu huikkaa kun vaaleanpunaiset kissat luikahtavat puuhakammarin ovesta.
– No mitäs me nyt tehdään? Hän kysyy ja kierähtää selälleen valkealle pörrömatolle.
– Et kai sinä nyt jo voi olla tylsistynyt! Vastahan me koko aamupäivän juoksimme pää kolmantena jalkana ympäri hoitolaa ja sitten te pähkäilitte sen palapelin kanssa ties kuinka kauan, ihmettelen.
– Niin mutta kun nyt ei ole enää mitään tekemistä! Hän valittaa ja kierii lattialla tylsistyneenä.
– Mennään vaikka takaisin huoneeseemme ja syödään jotain, ehdotan.
– Hyvä ajatus, ja nyt kun tarkemmin miettii niin nälkähän tässä alkaakin jo olla, Kettu toteaa.
Huoneellamme kaivan kaapista kääretortun, ja siitäkös Kettu innostuu.
– Herkkua! Jeee!!
Syömme molemmat reilun siivun kääretorttua, jonka jälkeen huomaankin kissaani alkavan väsyttää.
– Lepuutan vaan ihan hetken silmiäni, hän vakuuttaa ja hyppää uuteen unikoriinsa tyynyjen sekaan. Pian kuulen kuitenkin jo tasaista tuhinaa, ja tiedän hänen nukahtaneen.


Tarpeet
+ Unitarve
+ Nälkätarve
+ Leikkimistarve
+ Liikkumistarve (tulihan siinä piiloleikissä aika paljon juostuakin)



Ihana ystävänpäivätarina, suloista miten Kettu oli askarrellut sinulle kortin. <3 Onpa kiva kun ehdit kirjoittaa ystävänpäiväkissoista, Ketulla vaikutti olleen hauskaa pinkkien sisarusten seurassa! Oli ovelaa lähteä etsimään kaksikkoa hoitolan pinkeimmästä huoneesta. ,-D Piilosleikkiin mahtuikin monenlaisia käänteitä väijytyksien ja aivastusten kera, ja Kettu pääsi vaikuttamaan kaikki palapelitaidoillaan! Saat 27 penniä, ja kohotan tarpeet. .-)

[Marlene]

Herään virkeänä, valmiina uuteen päivään. Esimmäiseen koulupäivään! Hyppään ylös unikoristani ja ravistelen turkkini perusteellisesti. Loikkaan Marlenen sängylle, mutta huomaan hänen yhä nukkuvan joten palaan hiljaa takaisin lattialle. Vilkaisen ikkunaan, ja ulkona näyttää vielä olevan pimeää. Kellon viisarit osoittavat täysin vastakkaisiin suuntiin enkä edes yritä tajuta, mitä se tarkoittaa. Alan sukia turkkiani jotta olisin hyvässä edustuskunnossa kouluun ensimmäisen kerran astuessani. Alan pohtia, miten esittelen itseni muille ja päätän sitten mennä peilin eteen harjoittelemaan kunnolla.
– Hei! Minä olen Kettu K. Kippurahäntä, ei… liian muodollista… Moi tyypit, mä oon Kettu, mutta kutsukaa minua matikkaneroksi, koska se minä olen! Tai ehkä jotain vähän vähemmän itsekeskeistä…
– Mitä ihmettä sinä täällä höpötät itseksesi keskellä yötä? Kuuluu yhtäkkiä takaani.
Ai niin, Mar nukkui ja piti olla hiljaa…
– Kunhan harjoittelen! Ja miten niin keskellä yötä? Kurtistan kulmiani.
– No ei nyt ihan, mutta kello on kuusi, ja sinun koulupäiväsi alkaa kymmeneltä, hän puhahtaa. – Joten mitä jos menisit vielä nukkumaan tai olisit ihan hissukseen… viimeiset sanat ovat vaimeaa muminaa, kun Marlene käy takaisin makuulle ja ilmeisesti simahtaa saman tien.
Minua vähän nolottaa, kun en tajunnut kellon olevan vasta niin vähän ja vieläpä herätin hoitajani. En kuitenkaan anna sen vaivata, vaan päätän mennä nyt laittamaan koulutarvikkeeni valmiiksi. Ei sillä että siinä olisi paljoa työtä, sillä pakkasin ne heti kun sain kuulla, että olen päässyt kouluun. Haluan kuitenkin ihastella Marlenen minulle ostamaa, vaaleanpunaista tähtikuvioista koululaukkua, joka on taatusti hienompi kuin kenelläkään muulla koko koulussa. Sen sisälle olen laittanut vaaleanpunaisen muistivihkoni sekä pienen pussukan, jossa kirjoitusvälineeni ovat. Laitan tavarat nyt takaisin kassiin ja vien sen ulko-oven viereen valmiiksi lähtöön.

Seuraavat tunnit käytän loikoillen pedissäni Peetu-ponin kanssa pohdiskellen, millaista koulussa tulisi olemaan. Alan olla jo tylsyyskuoleman partaalla, eikä Marlenen herätys ole vieläkään soinut. Niinpä hyppään hänen päälleen ja ravistelen hänet hereille.
– Mar, me ollaan varmaan myöhässä jo! Hoputan, kun hän tokkuraisena nousee istumaan ja katsoo puhelimestaan kelloa.
– Kettu, kello on puoli seitsemän. On mennyt puoli tuntia, hän toteaa hivenen ärtyisästi.
– Ei voi olla! Tuntuu, että olisin kököttänyt täällä pimeässä yksin jo monta tuntia, ihmettelen yllättyneenä.
– Toivottavasti opit siellä koulussa sitten vähän kärsivällisyyttä ja ajantajua, Mar toteaa ja kääntyy istumaan sängyn reunalle ja vetää villasukat jalkaansa. – Mutta nyt kun kerran olen jo hereillä – taas – niin voin kai yhtä hyvin jo noustakin. Tämä on kyllä ennätysaikainen aamu jopa minulle, hän toteaa ja alkaa laittautua.

Samalla kun Marlene pukee päälleen, harjaa hiukset ja hampaat, meikkaa ja tekee kaikkea muuta turhanpäiväistä, kyselen häneltä kaikkea mahdollista hänen omasta koulustaan. Sitten kulutamme aikaa järjestellen huonetta, ja lopulta Mar kertoo kellon olevan yhdeksän.
– Jipiiii! Äkkiä matkaan! Hihkun ja luikahdan jo ovenraosta käytävään, kun tajuan yhtäkkiä että koululaukkuni jäi huoneeseen.
Mar tulee huoneesta sitä kantaen ja sulkee oven perässään.
– Sinulta taisi unohtua tämä, hän toteaa.
– Eikä unohtunut! Olin juuri tulossa hakemaan sitä, kävin vain vilkaisemassa käytävällä, selitän mahdollisimman uskottavasti.
– Miten vain. Voin kyllä kantaa tämän, ettei sinun tarvitse sitä suussasi kantaa, hän tarjoutuu.
– Minä kannan sen kyllä ihan itse! Päätän, ja Mar ojentaa laukkuni vastahakoisen huvittuneesti.

Kävelymatka koululle tuntuu kovin pitkältä, mutta lopulta saavumme vaaleanpunaisen tiilirakennuksen pihaan. Olen jo aivan väsynyt laukun raahaamisesta, mutta en tietenkään anna Marlenen olettaa etten osaisi tehdä sitä itse.
– No niin, minun täytyy nyt lähteä omaan kouluuni. Älä hukkaa laukkuasi! Ja muista, että aina kun kello soi, alkaa tunti. Ja älä…
– Joo joo, kyllä minä osaan! Sanon vaikka en olekaan yhtään varma asiasta.
Huiskutan Marlenelle hännälläni ja lähden sitten kohti koulun pääovia muiden oppilaiden vanavedessä. Samalla muistelen lukujärjestystäni. Ensimmäiseksi minulla on japania, sitten kotitaloutta. Ruokailun jälkeen oon enää cheerleader-harjoitukset ja sitten onkin jo ensimmäinen koulupäiväni paketissa.

Sisällä koulussa on mukavan avaraa ja valoisaa. Kissoja vilisee sinne tänne, josta päättelen, että tunnit ovat pian alkamassa. Pääovista tullessa on ensin eteistila naulakoineen. Sen jälkeen tila avartuu molempiin suuntiin, ja pohdin, minne mennä. Seisoskelen hetken siinä vaan ympärilleni pälyillen, kun yhtäkkiä eräs täysikasvuinen kissa heilauttaa minulle häntäänsä.
– Hei! Oletko sinä Kettu? Kyseinen mustavalkokuviollinen kissa kysyy minulta.
– Joo, olen, vastaan helpottuneena siitä, että saan nyt ehkä apua. – Satutko sinä tietämään, missä japanin luokka on?
– No niinkin voisi sanoa. Olen nimittäin sinun japanin kielen opettajasi, Miuku Mori. Tulin hakemaan sinua koska arvelin että voisit tarvita vähän apua suunnistamiseen ensimmäisenä koulupäivänäsi. Tunti onkin juuri alkamassa, joten voimme mennä luokkaani.
Hän lähtee johdattamaan minua vasemmalle, ja sitten menemme portaita ylös toiseen kerrokseen. Vasemmalla isoista ikkunoista avautuu maisema koulun pihaan, ja sen takana näkyy puistikkoa ja kaukana pilkistää Mouruposken katto. Kakkoskerroksessa jatkamme käytävään ja sieltä yhteen luokkahuoneista.
– Tässä luokassa opetetaan japanin lisäksi myös monia muita kieliä. Juuri nyt koulussa ei ole sinun lisäksesi ollenkaan muita japanin lukijoita, joten tämä on oikeastaan kuin yksityistunti!
Se kuulostaa minusta aluksi ankealta, koska sitten minulla ei ole ollenkaan opiskelutovereita. Miuku kuitenkin puhuu siitä, miten hän pystyy nyt keskittymään vain minun opettamiseeni joten kehityn todennäköisesti nopeammin, joten uskon että se onkin ihan hyvä juttu.

Istahdan eturiviin ja asetan laukkuni tuolin selkänojaan roikkumaan.
– Ihan ensin voitaisiin esitellä itsemme. Minä olen siis Miuku Mori, mutta tunnilla voit puhutella minua samaan tapaan kuin Japanissa on tapana eli ‘Sensee Mori’.
Hän kirjoittaa nimensä taululle ensin japanilaisilla kirjoitusmerkeillä ja alle vielä kirjaimilla.
せんせい森
sensei Mori
– Kuten näet, sana ‘sensee’ eli opettaja kirjoitetaan ‘sensei’, hän huomauttaa. – Nyt voisit vuorostaan sinä esitellä itsesi, hän kehottaa.
– Konnichiwa! Kettu des, sanon ja saan opettajan hieman yllättymään.
– En tiennyt, että osaat jo valmiiksi vähän kieltä! Oletko myös opetellut kirjoitusmerkit? Hän kysyy vaikuttuneen näköisenä.
– Osaan kyllä peruskirjoitusmerkit Hiraganan ja Katakanan. Hoitajani Marlene näet opiskelee myös japania, ja olenkin sen takia innostunut kielestä, kerron ylpeänä.
– Sehän on hienoa! Käytännössä siis osaat jo kaiken, mitä olisin kysynyt sinulta ensimmäisessä kokeessa, joten meidän ei nyt tarvitse pitää sitä. Sen sijaan voin kysyä sinulta suullisesti jotain, niin saan käsityksen siitä mitä jo osaat.
Käymme Morin kanssa läpi esittäytymiseen ja tervehtimeen tarvittavat fraasit sekä peruslauseenrakenteen. Lisäksi kerron hänelle joitain sanoja, joita tiedän.
– Joudunkin suunnittelemaan tuntimme nyt ihan uusiksi niin, että tehtävissä on sinulle haastetta, hän toteaa. – Lopputunniksi voisin vaikka laittaa jonkin japaninkielisen ohjelman sinulle pyörimään, samalla kun suunnittelen tulevat tuntimme. Mitä haluaisit katsoa?
Haluan katsoa My Hero Academiaa, koska Marlene kertoi sen olevan yksi hänen lempiohjelmistaan. Mori laittaa ensimmäisen jakson pyörimään, ja pysäyttää ohjelman välillä kysyäkseen, mitä jokin tietty sana tarkoittaa.

Lopputekstien pyöriessä koulun kello kilahtaa tunnin loppumisen merkiksi, ja hyppään alas tuoliltani.
– Kiitos tosi paljon, tämä oli tosi kiinnostavaa! En malta odottaa seuraavaa tuntia, inotoilen.
– Mukavaa että tykkäsit! Jaane!
– Ja mata, huikkaan ja kipitän käytävään laukkuni kanssa.

Seuraavaksi on siis kotitaloutta, ja tajuan olevani jälleen vähän hukassa. Huomaan kuitenkin onnekseni, että seinällä on kartta koulun sisätiloista. Sen perusteella päättelen luokkahuoneen sijaitsevan alakerrassa pian portaiden juurella. Lähden heti luokan edustalle jossa näkyykin jo muita kissoja. Heistä jotkut katselevat minua kiinnostuneesti, kun lähestyn luokan ovea.
– Hei! Oletko uusi oppilas? Yksi keltainen, mustapilkullinen kissa kysyy.
– Joo, minun nimeni on Kettu. Oletteko tekin siis kotitaloudessa? Utelen.
– Kyllä vain! Minä olen Lilo, ja tässä ovat Puro, Tikru, Samo, Lyyli *hengenveto* Hahtuva, Kiki ja Yui!
Lilo puhuu niin nopeasti että kaikki nimet putoilevat pois mielestäni heti kun olen kuullut ne.
– Tosi kivaa saada joku uusi meidän ryhmään! Eräs mustavalkoinen kissa hihkaisee. – Minä olen siis Puro, jos et sitä tuosta Lilon hössötyksestä tajunnut, hän lisää ja luo Liloon merkitsevän katseen.
Muutkin kissat esittäytyvät vielä uudelleen ja kertovat, mitä he tunneilla ovat yleensä tehneet. Välitunti hurahtaakin siinä jutellessa, ja pian opettajammekin saapuu avaamaan luokan oven. Menemme sisään isoon ja avaraan luokkahuoneeseen, jonka keskellä on kolme pöytäryhmää ja reunoilla kolme erillistä pientä keittiötä. Lilo viittoilee minut istumaan hänen viereensä ja vastapäätämme istuu Puro.
– Päivää kaikille! Taisittekin jo tavata uuden oppilaamme Ketun, opettaja toteaa hymyillen.
– Täällä tunneilla meillä on ollut tapana aluksi käydä läpi teoriaa ja tehdä tehtäviä, ja loppuajan käytämme ruoanlaittoon tai leipomiseen - ja tietysti syömiseen! Tänään aiheenamme on hienon juhlakattauksen tekeminen ja te pääsette koristelemaan kakkuja, hän kertoo saaden kaikki kissat innostumaan.
– Jee, koristelu on parasta! Puro intoilee ja Lilo hymyilee.
– Kuten aina, aloitetaan kuitenkin teorialla. Keskitymme siis juhlatarjoilussa nyt siis nimenomaan jälkiruokiin. Mitä herkkuja teidän mielestänne tulee aina löytyä juhlista?

Opettaja kertoo meille, kuinka saavuttaa kaunis ja yhtenäinen jälkiruokakattaus, ja sen jälkeen saamme ryhmissä kirjoittaa ja piirtää meidän mielestä ideaalin tarjoilun. Minä, Puro ja Lilo olemme sitä mieltä että kakun täytyy olla korea ja kaikkien tarjoiluastioiden tulee sopia yhteen keskenään. Opettaja kehuukin meitä vaaleanpunasäivysestä kattauksesta, jonka olemme yhdessä värittäneet ja piirtäneet paperille. Pian on kuitenkin jo aika alkaa kuorruttaa kakkujamme.

Opettaja ottaa esiin kolme valmiiksi kokoamaansa täytekakkua, jotka meidän on määrä muodostamissamme ryhmissä koristella. Pöydälle on otettu esiin erivärisiä kermavaahtoja, karamelleja ja ei-syötäviä koristeita.
– Tehtävänne on siis koristella kakkunne mahdollisimman koreaksi. Mutta ei siinä vielä kaikki, koska aion nyt arpoa jokaiselle ryhmälle oman aiheen, jota koristelussa olisi tarkoitus noudattaa! Tottakai myös maistamme kakkuja lopuksi, mutta ennen sitä otetaan jokaisesta luomuksesta kuvat.
Ensimmäinen ryhmä, joka koostuu Tikrusta, Hahtuvasta ja Lyylistä (Lilo muistutti nimistä) saa aiheekseen viidakon.
– Eikä, minä olisin halunnut saada tuon, Lilo mutisee.
Toinen kolmikko pääsee koristelemaan kakkunsa prinsessa-aiheella, ja enää on jäljellä meidän ryhmämme.
– Lilo, Puro ja Kettu, teidän aiheenne on… ilo!
Katsomme toisiamme hämmentyneinä.
– Siis miltä ‘ilo’ näyttää? Puro ihmettelee.
– Se voi näyttää ihan miltä vain! Käyttäkää mielikuvitustanne, opettaja kehottaa.
Siirrymme omaan keittiöömme pohtimaan sitä, miltä näyttää ilo.
– Minulle tulee ainakin mieleen keltainen väri, totean, ja muut nyökyttelevät.
– Ja vaahtokarkit! Ja aurinko! Hymyilevät kasvot! Puro keksii.
– Sateenkaari! Ystävät! Sydämet! Lilo jatkaa, ja alamme sitten hommiin.

Ilo-aiheinen kakku onkin yllättävän helppo toteuttaa. Ensiksi kuorrutamme kakun kauttaaltaan keltaisella vaahdolla. Lilo piirtää punaisia sydämiä kuorrutteella kakun sivuihin, ja Puro muotoilee vaahtokarkeista suuren hymynaaman keskelle. Minä viimeistelen koristelun vielä värikkäillä karamellinapeilla.
– Tulipa siitä hieno! Puro toteaa, kun kirjava luomus on viimein valmis.
Kokoamme kaikki kakut yhdelle pöydälle, josta jokainen voi niitä katsella. Viidakkoteemainen kakku on vihreä ja siihen on sommiteltu tummemman vihreitä karkkeja liianin muotoon. Prinsessakakku on vaalean violetti, ja siinä on pieniä sieviä ruusukoristeita ja valkoinen kermavaahtoreunus.
– Ne ovat kaikki oikein onnistuneita ja hienoja! Opettaja kehuu ja ottaa vielä kuvan jokaisesta. – Nämä kuvat voidaan laittaa luokan seinälle, hän toteaa.

Sen jälkeen saamme maistaa omia kakkujamme, ja vaikka emme niitä itse sinänsä leiponeetkaan, ovat ne oikein herkullisia kaikkien mielestä. Syömisen jälkeen tiskaamme käyttämämme astiat ja sitten tunti onkin jo lopussa.
– Hyvää päivänjatkoa! Keskiviikkona taas nähdään, opettaja toivottaa kun ryntäämme ulos luokasta.
– Haluatko syödä meidän kanssamme? Puro kysyy.
– Joo, tietty! Vastaan iloisena ja lähdemme kohti ruokalaa.
Tänään ruoaksi on perunoita ja kalamureketta. Onneksi en syönyt liikaa kakkua koska kalamurekekin maistuu hyvältä. Syödessämme juttelemme samalla muista kouluaineistamme ja Mouruposkesta. Saan tietää että Puro on myös matematiikan ryhmässä kanssani ja että Lilon suurin toive on matkustaa Amazonin sademetsään. Ruokailun päätteeksi hyvästelemme toisemme ja suuntaan sitten kohti liikuntasalia, jonka sijainnin uudet ystäväni minulle ohjeistivat.
Salissa minua odottaa jo pari kissaa, jotka ottavat minut ystävällisesti vastaan.
– Oletko sinä se uusi cheerleader, josta meille kerrottiin? Mustavalkoinen kissa kysyy.
– Jep, minä olen Kettu. Ovatko tässä kaikki? Kysyn ja vilkaisen kahta muuta kissaa.
– Hippu puuttuu vielä, mutta muuten ryhmä on jo kasassa, jatkaa sama kissa joka äskenkin puhui.
– Minä olen muuten Noki, ja tässä ovat Cap ja Vaahtis, hän kertoo.
– Hauska tavata! Vaahtis hihkaisee.
– Ja tosi kiva saada vihdoin cheerleader joukkueeseen! Cap lisää.
Sitten sisään kiiruhtaa tummanharmaa kisu, jonka oletan olevan Hippu.
– Anteeksi että olen myöhässä, tämä puuskuttaa.
– Eikai se haittaa, kun ei ohjaajakaan ole vielä tullut paikalle, Vaahtis tokaisee.
Siinä samassa valkoinen kissa kuitenkin ilmestyy pukuhuoneelta.
– Kaikki näyttävätkin jo olevan paikalla! Aloitetaanpa sitten.
Alkulämmittelyinä juoksemme aluksi salin ympäri pari kertaa, jonka jälkeen teemme erinäisiä venytyksiä ja hyppelyitä. Sen jälkeen ohjaaja laittaa joukkuelaiset harjoittelemaan pallon kuljetusta, ja alkaa sitten kertoa minulle vähän enemmän cheerleadingista.
Tunnin jälkeen olen puhki kaikesta pom-pomien heiluttamisesta ja iskulauseiden huutamisesta. Oli kuitenkin todella hauskaa keksiä yhdessä joukkueen kanssa rimmaavia huutoja ja niihin sopivia koreografioita.
Löntystelen väsyneenä Marlenen luo, joka odottaa jo minua koulun portilla.
– No, millaista oli? Saitko kavereita? Mitä ruokaa teillä oli? Oliko cheerleading hauskaa? Entäs…
Kierähdän maahan ylidramaattisesti kysymysten tulvan takia, ja hoitajani koppaa minut syliini.
– Noinko rankkaa se oli? Voi pientä, nyt mennään kyllä kotiin lepäämään, hän kiusoittelee.
Niin paljon kuin minua hänen lässytyksensä ärsyttääkin, päätän vain leikkiä mukana koska on kerrankin mukavaa kun joku kantaa minut kotiin.



Kettu pääsikin ensimmäistä kertaa tarinan kertojaksi! Hupsu kisu kun hän oli ensimmäisestä koulupäivästä innostuneena jo niin varhain jalkeilla ja häiriköi uniasi. .-D Söpöä miten Kettu harjoitteli esittäytymistä peilin edessä ja esitti hyvin vakuuttavasti ettei unohtanut koululaukkuaan. .-D Oho, Kettu tekikin vaikutuksen Mori-opeen japanitaidoillaan, vau! Kiva miten Kettu tuntui pääsevän heti kotitalousopiskelijoiden ryhmään mukaan. .--) Kakkujen koristelu vaikutti hauskalta tehtävältä, ja Ketun ryhmä keksi hienosti asioita teemansa ympärille ja yhdistivät nämä samaan kokonaisuuteen! Cheerleading käy kyllä urheilusta, ei ihme että Kettu oli puhki koulupäivän päätteeksi! Koulun vapaaehtoistoimintaan osallistumisesta saa kouluplussaa, joten arvon vaikka kumpaan noista tyhjistä palkeista tulee kohotusta. Saat 43 penniä ja kouluplussat!