Aurin tarinat

[Kasa]

Tänne tulevat kaikki Aurin kirjoittamat hoitotarinat.

[Auri]

“Ääh.”

Pensseli tökki epätasaista tahtia kankaan pintaa vasten. Tap tap, tap, keltainen maali sotki ja sekottui alla olevaan, yhä märkään taivaansiniseen. Lopulta huokaisin raskaasti ja laskin pensselin tärpättipurkkiin liukenemaan. Maalin tuhlaaminen kanvaasin sotkemiseen ei toisi maalausintoani takaisin. Maalaaminen ei ollut mekaanista; en voinut vain kaavamaisesti läiskiä väriä kankaalle ja luoda mielenkiintoista, dynaamista kuvaa. Inspiraatio kumpusi sisältä, ja jos sisäinen varasto tyhjeni, no, silloin ei voinut syntyä taidetta. Fanini kuitenkin odottivat uusia töitä, ja mitä pahempaa, mesenaattini voisivat lopettaa tukensa jos tuloksia ei syntynyt. Minulla ei kirjaimellisesti ollut varaa istuskella odottamassa inspiraation saapumista - minun oli lähdettävä jahtaamaan sitä.

Muutaman päivän kuluttua sain esitteen Mouruposken kissahoitolasta. Paikka sijaitsi pienessä merenrantakaupungissa, joka näytti elokuvamiljööltä. Pieniä, somia rakennuksia, lämpimiä pastellivärejä, koko kunta oli kuin jäätynyt johonkin outoon, määrittelemättömään menneisyyteen. Paikka, jollaisia ei oikeasti ole olemassa valkokankaan ulkopuolella. Mutta siinä se oli, valokuvana mainoslehtisessä. Mikään ei pidellyt minua nykyisessä kotipaikassani; en asunut lähellä perhettäni, en opiskellut, eikä työni ollut sidottu fyysiseen sijaintiini. Yleensä nukuin yön yli ennen suurten päätösten tekemistä, mutta tällä kertaa en kokenut sitä tarpeelliseksi.

Tuntui epätodelliselta, miten täydellinen huoneeni hoitolassa oli. Reilusti sievää pastellinkeltaista ja vaaleanpunaista, joita korostivat pienet sinisen välähdykset siellä täällä. Kaappeja ja laatikoita oli tarpeeksi tavaroilleni, mutta lattiatilaa oli myös mielin määrin. Rentoon lueskeluun täydellisiä nojatuoleja, ja sänkykin oli juuri sopivan pehmeä mutta ei upottava. Siirtelisin joitain huonekaluja ympäriinsä, mutta kaiken kaikkiaan huoneessa oli kaikki, mitä olisin voinut toivoa. Epäilin näkeväni unta ja herääväni pian vanhasta asunnostani, mutta en saanut itseäni heräämään nipistämällä. Jos todellisuus on kuvitelmaa, on silti kaikkein käytännöllisintä käyttäytyä kuin se olisi totta, ja niin päätin tehdä. Metafysiikan pohtiminen ei saisi muuttolaatikkojani tyhjiksi…

Nipistin itseäni silti uudestaan, kun sain adoptiokissani. Olin valinnut sattumanvaraisesti, sillä pidin kissan valitsemista piirteiden perusteella hieman… keljuna.

“Hei! Mä olen Auri, hauska tavata!” tervehdin ja kyykistyin alas ojentamaan kättäni käteltäväksi kissanpennulle, jonka simssiliini oli tuonut pois meluisasta leikkihuoneesta tutustumaan. Kissa virnisti ja läpsäisisi kämmentäni, kimittäen innostuneena: “Mä olen Uni! Aiotko ihan oikeasti adoptoida mut? Aikuistenoikeasti?”

“Super aikuistenoikeasti!” naurahdin naama hymyssä. “Et kai ole joutunut odottamaan pitkään uutta hoitajaa?”

“Kyllä mä aika kauan, mutta ei se haittaa! Tai siis, on tosi kivaa että mulla nyt on uusi hoitaja, mutta me ollaan kaikki perhettä, tiedäthän? Adoption kissat ja ne, joilla on hoitajia, me ollaan kavereita! Niin mulla ei ollut yksinäistä”, Uni selitti, sanat yhtä putkea. Sain vaikutelman, että hänen innostuksensa ei ollut puhdasta riemua; seassa oli selvästi huolta. Saatoin hyvin kuvitella, mitä niin nuorella iällä adoptioon jätetyksi teki kissan luottamukselle.

“Unen täysi nimi on Unisieppari, vaikka Uni onkin erittäin usein käytetty lempinimi. Hän on vielä hyvin pieni - melkein vastasyntynyt”, simssiliini selitti. “Hän tarvitsee vielä paljon ja jatkuvaa hoitoa ja huolenpitoa, eivätkä mitkään hurjemmat leikit ole sopivia - no, sinä olet tutustunut ohjeisiimme, tiedät kyllä.”

Nyökkäsin. “Ei sillä, muistuttamisesta ei ainakaan voi olla haittaa!”

“Niinpä!” simssiliini sanoi nyökäten. Hän kumartui Unisiepparin puoleen ja silitti pentua kannustavasti. Hän hädin tuskin malttoi pysähtyä silitettäväksi ennen kuin jatkoi jaloissani pyörimistä. “Jätän sinut nyt Aurin kanssa, käykö?”

“Joojoo!” Uni sanoi äkkiä ja katsoi minuun silmät suurina. “Missä huoneessa me ollaan? Onko sulla leluja?”

“En ole vielä kerennyt käydä ostoksilla, eli ei, valitettavasti ei vielä leluja. Mutta voimme käyttää tätä leikkihuonetta sillä välin, jos haluat?” ehdotin ja viitoin Unea seuraamaan minua huonettamme kohti. “Tule, näytän sinulle huoneen.”

“Blääh, tylsää! Mä olen jo leikkinyt kaikilla leikkihuoneen leluilla! Voi kyllästys…”

Kaikeksi onneksi Uni piti huoneestamme. Hän ei ollut aivan yhtä ihastunut kuin minä - “Blääh, pinkkiä! Miksei vaikka sinistä? Vihreää?” -, mutta kaiken kaikkiaan hän vaikutti tyytyväiseltä. Ikioman huoneen tarjoama yksityisyys lienee luksusta adoption väenpaljouden jälkeen. Häntä olisi kiinnostanut jäädä ihmettelemään huonetta, ja erityisesti minun tuomiani tavaroita, pidemmäksikin aikaa, mutta minä halusin kiertää kaupunkia.

“Blääh, en mä jaksa kävellä!”
“Voin kantaa sinua?”
“Ei!! Mä olen iso, mä jaksan kävellä ite!”

Niin päädyin kantamaan Unisiepparia pennun käveltyä ruhtinaalliset neljäsataa metriä ennen kaatumista väsyneenä lumiseen maahan. Pidin pentua käärittynä kaulahuiviini suojassa purevalta pakkaselta. Uni tuhahti mukamas ärsyyntyneenä. Puistin päätäni ja huokaisin: “Olisin ihan oikeasti voinut kantaa sinua alusta alkaen. Turhaan väsytit itseäsi… Eikö tassujasi palellut tallustaa lumessa?”

“Ei mua palele. Mulla on turkki!” Uni ärähti.

“Ei tassuissasi”, vastasin yksi kulma koholla. “Isojakin kissoja palelee, tiedätkös.”

“...Palelee ihan pikkasen vaan.”

Hymyilin ymmärtäväisesti. “Älä huoli, sun ei tarvitse kävellä ennen kuin pääsemme jonnekin sisälle. Täällä lienee paljon ravintoloita ja kahviloita… Kahvia sinä et voi etkä saa juoda, mutta tykkäätkö mehusta? Limsasta?”

Unen silmät välähtivät hänen kuullessaan ehdotukseni. Hän nyökkäsi ja vastasi innostuneena: “Joo! Pillimehusta! Mä haluan pillimehun!”

“Katsotaan, löydetäänkö jostain mukava kahvila. Hmm… Tuossa on pankki ja postikonttori, hyvä tietää. Mitähän muuta kaikkea täältä löytyy? Kuntoilumahdollisuuksia?” pohdiskelin ja siristelin rakennusten kylttejä. Kunta oli pieni, joten keskusta oli pieni; kaikkien suurten liikkeiden pitäisi löytyä muutaman korttelin säteeltä. Kaikki oli lumen peitossa, joten kylttejä ja näyteikkunoita oli tavallista vaikeampi nähdä.

“Katso, tuolla joku juoksee paikallaan! Mitä ihmettä varten?” Uni kummasteli ja vaivalloisesti kaivoi etutassunsa ulos huivikääröstä osoittaakseen. Käännyin katsomaan.

“Ai, siellä on kuntosali! Tuo kissa juoksee kuntomatolla. Se liikkuu alla niin, että voi juosta sisällä vaikka olisi vain vähän tilaa.”

“Mitä varten joku juoksee paikallaan? Mitä järkeä on juosta jos ei pääse mihinkään? Siinähän vain väsyy”, Uni ihmetteli.

“Se on tavoitteena! Kun väsyy urheillessa, tulee terveemmäksi, ja pysyy hyvässä kunnossa. Mutta olen samaa mieltä, ulkona juokseminen on yleensä mukavampaa - paitsi kun on näin kylmä”, selitin. Näin, kuinka Unen kulmat kurtistuivat pennun pohtiessa kuulemaansa. Hän oli pitkän hetken hiljaa, ja sitten ryhtyi kiemurtelemaan. “Päästä alas! Minä haluan juosta niin saan tervettä ja olen kunnossa!”

“Ääk, lakkaa potkimasta! Päästän sinut alas, odota hetki”, toppuuttelin ja laskin Unen maahan. Pentu lähti välittömästi pinkomaan jalkakäytävää pitkin. “Hei! Mihin sinä olet menossa? Etkä sitten juokse kadulle!” huusin ja lähdin hölkkäämään perään. Uni juoksi täysin voimin, mutta niin pienistä tassuista ei lähtenyt hurjaa vauhtia.

“Mä kuntoilen!”

“Kuntoile kohti kahvilaa! Se on vastakkaisessa suunnassa!”

Uni teki laajan kurvin jonkun pahaa-arvaamattoman jalankulkijan ympäri, ja juosta pinkaisi ohitseni tulosuuntaan. Naurahdin ja käännyin itsekin juoksemaan kohti kahvilaa. “Eikö sinua väsytäkään?”

“Se... on... tavoitteena!” Uni puuskutti. Pennun tassut potkivat ilmaan pieniä lumipilviä tuon kiitäessä kömpelösti hangen halki. Meno näytti mielestäni enemmän loikkimiselta kuin juoksemiselta, mutta niin pieneltä pennulta ei kovin hyvää motoriikkaa voinut odottaakaan. Mutisin itsekseni: “Taidan joutua kantamaan kotiinkin…”

Ovi kilahti työntäessäni sen auki. Myyjä nosti päänsä katsomaan saapuvia asiakkaita, ja hymyili minulle ja Unelle leveästi. Paikka oli kauniin hunajankeltainen, ja yksi seinä oli täysin kultaisen peilin peitossa. Lattiakin oli niin puhdas ja hyvin kiillotettu, että saatoin juuri ja juuri nähdä siitä heijastukseni. Kaikesta tästä huolimatta tunnelma sisällä ei ollut lainkaan rikas ja hienosteleva, päinvastoin; sen lisäksi, että sisällä oli hyytävään ulkoilmaan verrattuna siunatun lämmintä, paikka oli myös täynnä sydäntä lämmittävää, kotoista energiaa, joka toivotti minut välittömästi tervetulleeksi. Uni laahusti hiljaa läähättäen perässäni ja puisteli lunta turkistaan. Näin, että pentu yritti kovasti näyttää vähemmän uupuneelta kuin oikeasti oli. Marssin tiskille ja tervehdin myyjää katsellessani valikoimaa. “Katso, Unisieppari! Täällä myydään pillimehuja!” ilmoitin ja osoitin mehuja lasivitriinissä. Väsähtäneen kissan silmät kimalsivat, ja hän viittoi minua nostamaan hänet katsomaan.

“Wau! Mä tahdon tätä harmaata”, Uni sanoi, ja painoi tassunsa tarkoittamansa mehun kohdalle. Irrotin märän tassun hellästi lasista ja toruin lempeällä äänellä: “Ei kosketa lasiin, niin myyjä ei joudu pyyhkimään sitä.”

Jos kissa voisi punastua, Uni olisi helottanut. Pentu painoi tassun syliinsä ja kumarsi päätään. Hän puhui hiljaa, mutta kuulin juuri Unen nolostuneen anteeksipyynnön. Myyjän hymy levisi, ja hymykuopat ilmestyivät hänen poskiinsa. “Ei se mitään! Haluatte siis appelsiini-colapillimehun? Saisiko olla muuta?”

Pohdin hetken, selaten leivosvalikoimaa. Kakkupalat näyttivät meheviltä, ja ne olivat vieläpä melko halpoja. “Yksi… marjainen kakkupala, kiitos.”

“Onko sekin mulle?” Uni kysyi, ääni edelleen hieman hiljainen nolostumisesta. Vastasin silittäessäni rauhoittavasti pennun niskaa: “Syömme sen yhdessä. Tuo kakkupala on päätäsi isompi, et edes voisi syödä sitä yksin! Eikä se olisi hyväksi, jos yrittäisitkin.”

Asetuimme pieneen pöytään ikkunan ääressä. Kahvilassa ei selvästi ollut mikään ruuhka-aika, mutta kaveriporukoita ja pariskuntia oli kokoontuneina siellä täällä pöytien ääressä. Lusikoiden kilinä, hiljainen keskustelu, ja radiosta soiva rauhallinen musiikki loivat unisen orkesterin. Lähes tunsin pulssini hidastuva valuessani pehmeään tuoliini. Tuolia peitti kaunis, kudottu viltti. Unisieppari pyöri hetken paikallaan hyvää makoilupaikkaa etsien, lopulta kääriytyi kerälle viereeni ja heilutteli hännänpäätään hermostuneesti. Hiljaisuudessa poistin pillimehun pillin kääreestään, puhkaisin sen mehupurkkiin ja ojensin Unelle. “Mitä mietit?”

Uni oli hetken hiljaa ennen kuin piipitti vastauksen. “Vietkö sinä minut takaisin adoptioon?”

Olin äimän käkenä. “Miksi minä niin tekisin? Vastahan sinut sieltä pois hain.”

“No kun… Painoin tassun siihen lasiin ja sotkin sen”, pentu vastasi. Hän näytti aikovan sanoa jotain muutakin, mutta lopetti siihen ja otti hörpyn mehustaan. Kohotin kulmakarvaani hämmentyneenä ja kysyin: “Mitä sitten? Minäkin lähmin ajatuksissani ikkunoita kaiken aikaa! Sitä paitsi, pyysit jo anteeksi myyjältä, eikä minun tarvinnut edes kehottaa. Se oli tosi hyvin tehty.”

Nyt oli Unisiepparin vuoro näyttää hämmentyneeltä. “Et oo yhtään äkäinen?”

Huokaisin. Siitäkö hän oli huolissaan? “En tietenkään ole”, vastasin. Hetken jälkeen lisäsin jotain, jota koin tärkeäksi painottaa: “ja vaikka olisinkin, en veisi sinua siitä hyvästä adoptioon. On minun vastuullani huolehtia sinusta eikä toisin päin.”

Uni kurtisti kulmiaan. “Mitä se meinaa?”

“Tuota”, aloitin epävarmana siitä, miten pistäisin ajatukseni ymmärrettävästi sanoiksi, “sinun ei tarvitse olla jatkuvasti mukava ja kiltti ansaitaksesi huolenpitoa. Ansaitset sitä joka tapauksessa, ihan koska olet olemassa. Lemmikin adoptoiminen on sitoutuminen siihen, että huolehtii jostakin elävästä. Mikään elävä olio ei täydellinen, eli jos odottaisin kissaltani täydellisyyttä, en ikinä löytäisi kissaa. Tajuatko suurin piirtein, mitä tarkoitan?”

“Hmm”, Uni mietti, “Joo!”

Hymähdin pennun suorasukaiselle vastaukselle. Ainakaan hän ei näyttänyt enää niin maansa myyneeltä. Tarjosin hänelle pientä lusikallista kakkua. “Ei ole sopivaa syödä kakkua naama näkkärillä! Piristy ja syö niin jaksat vielä takaisin Mouruposkeen.”

Uni mussutti kakkupalaa. “Blääh! Suklaakakku on parempaa.”

“No ensi kerralla ostetaan suklaata”, sanoin ja otin lusikallisen itselleni. Kermaa oli kakun päällä hieman paljon minun makuuni, mutta itse marjat osuivat täydelliseen tasapainoon makean, happaman ja kirpeän välillä. Ymmärsin kuitenkin, miten maku ei olisi pennun suosikki - sieto happamille ruoille kehittyi ja vahvistui aikuisiässä, minkä takia pennut ja lapset niin rakastivat karkkeja. “Onko suklaa suosikkimakusi?”

Uni nyökkäsi. “Joo! Mä tykkään suklaakakuista ja suklaalevyistä ja niistä pikkusuklaista, missä on sisällä jotain. Kohventteja? Mutta adoptiossa ei saada syödä niitä kovin usein, koska ne ei kuulemma ole terveydellisiä.”

“Konvehteja.”

“Konvehteja! Mutta mitä järkeä siinä on, että ne maistuu hyvälle, mutta ei ole hyväksi? Minkä takia paha juttu maistuu hyvälle?”

“Vaikeita kyselet”, sanoin ja otin uuden lusikallisen kakkua saadakseni lisäaikaa vastauksen miettimiseen. “No, ne eivät itsessään olekaan pahaksi. Jos on tosi kova nälkä, suklaa antaa todella paljon energiaa nopeasti. Mutta jos niitä syö liikaa, energiaa ja muuta suklaan sisältämää tavaraa tulee liikaa, ja silloin terveys kärsii. Niin useimmat asiat toimivat; kaikki on haitaksi liiallisena määrin.”

“Eli kaikki on hyväksi pienissä määrin!” Uni sanoi innostuneena ajatuksesta.

“Tuota, ei ihan? Joillain asioilla ei ole turvallisia määriä…”

“Blääh!” kissa näytti minulle kieltä, “mälsää!”

“Sellaisia asioita ei ole kovin montaa”, sanoin pahoittelevasti, “ja ne asiat eivät oikeastaan ole kovin mukavia.”

“Hmm, no sitten se ei haittaa. Lisää kakkua kiitos!”

Loppu kahvittelu kului leppoisasti mukavassa keskustelussa. Takaisin lumiseen ulkoilmaan lähteminen kuulosti vastenmieliseltä, mutta vaihtoehtoja oli vähän. Napitin takkini leukaan asti, käärin kaulahuivini peittämään paremmin, ja marssin rohkeasti miinusasteiseen ilmaan. Välittömästi pakkanen puri nenääni ja poskiini. Olin arvannut oikein joutuvani jälleen kantamaan Unisiepparia, joka ei tällä kertaa halunnut paketoitua huiviin. Lumi rouskui saappaitteni alla matkatessani kylmää tuulta vasten kohti hoitolaa.

“Hyi”, tuli kommentti pieneltä kanssamatkustajaltani.

“Hyi tosiaan”, myönnyin, “En oikein perusta talvesta, minun tulee niin helposti kylmä. Ja en voi maalata ulkona, kun sormet ja maalit jäätyvät.”

“Mä en tiedä miltä muut vuodenajat tuntuu. Ne ei palele?” Unisieppari kysyi. En ollut aiemmin juuri ajatellut sitä, miten nuori pentu tosiaan oli. Millaista on tuntea vain talvi! “Ei yleensä. Minä olen kuitenkin taipuvainen hytisemään kesäisinkin jos aurinko ei paista.”

“Sinunkin pitäisi kasvattaa turkki!” Uni vitsaili.

“Heh, ehkäpä.”

Hetken oli hiljaista. Vain tuuli ja lumi kuiskivat; ihmiset olivat sisätiloissa, piileskelemässä ulkona hiipivältä pakkasukolta. Lopulta Uni kysyi: “Sinä siis maalaat?”

“Juu”, nyökkäsin, “Kaikenlaisilla maaleilla ja tekniikoilla. Sinähän näit maalaustarvikkeet huoneessamme?”

“Oliko ne maalaamiseen? Mä olen maalannut vain vesiväreillä. Ne on sellasia pyöreitä, ja niitä on punaista, keltaista ja sinistä!” kissa selitti ja piirsi ilmaan pienen ympyrän näyttämään, mitä tarkoitti.

“Minulla on niitäkin, mutta vähän eri muodossa. Tykkäätkö sinäkin sitten maalata?” utelin.

“En oikeastaan. Mutta tykkään soittaa musiikkia, ja pelata pallopelejä! Ja olen hyvä kaikenlaisissa taitojutuissa. Minulla on kolme tasomerkkiä, tiedätkös”, Uni kerskaili hymyillen.

“Wau, ja noin nuorena vieläpä! Voin viedä sinut joka päivä taas taitokouluun harjoittelemaan. Käytkö sinä tavallista koulua?”

“En käy”, hän vastasi päätään puistellen, “Oon liian nuori kouluun. Mutta haluan käydä, kun oon tarpeeksi vanha siihen!”

“Tehdään niin. Koulusta löytyy varmasti aineita, joissa pääset harrastamaan kaikenlaista kivaa! Täytynee tutustua myös koulun kerhotoimintaan… Ai niin, ja Mouruposkella on myös kerhoja! Odotas hetki”, sanoin ja siirsin Unen tukevasti yhden käsivarren varaan voidakseni penkoa toisella taskujani. Puhelin, lompakko, hyi, likaisia ja rispaantuneita nenäliinoja, siinä! Mouruposken esite, se sama, joka oli alun perin johtanut minut sinne muuttamaan. Taittelin sen vaivalloisesti yhdellä kädellä auki ja etsin kohtaa, jossa puhuttiin kissojen harrastustarjonnasta.

“Katsotaas mitä täällä sanotaan. Hmm, urheilukerho ainakin löytyy, ja musiikkikerho myös. Mutta niiden lisäksi täällä on myös paljon erikoisempia vaihtoehtoja. Mitä kummaa tehdään salapoliisikerhossa?” pohdin kulma koholla.

“Oo, mä tiedän!” Uni ilmoitti innokkaasti, “Muutama adoption kissa on siellä, he kertoivat. Kerhon vetäjä piilottaa vihjeitä sinne ja tänne, ja kissojen pitää selvittää, kuka teki mitä ja mitä oikeasti tapahtui. Se kuulosti jännältä.”

“No todellakin. Tutustutaan näihin läheisemmin sisällä - hoitola on ihan kulman takana! Viimein pääsee pois täältä kylmästä, hyi että.”

“Blääh. Viiksikarvat jäätyy.”

Kun viimein olin saanut kuorittua itseni ulos lukuisista vaatekerroksistani, Unisieppari oli jo onnistunut kiipeämään sängylleni. Prosessi näytti olleen vaikea, sillä päiväpeitto oli valunut urheassa kiipeilyhaasteessa puoliksi lattialle. En kuitenkaan raaskinut korjata sitä, sillä pentu oli mennyt suloisesti makaamaan sängylle jääneen osan päälle. Hieroin käsiäni yhteen saadakseni niihin jääneen kohmeen lämpiämään pois. Ympäri huonetta lojui puoliksi tyhjennettyjä muuttolaatikoita ja jätesäkkejä vaatteita. Välittömästi tarpeellisimmat tavarat olin saanut paikoilleen, eli sänky oli valmiina ja huomisaamulle löytyi vaatteita. Silti, jäljellä oleva työn määrä ja yleinen kaaos oli hieman ahdistava - arvostin siisteyttä ja järjestelmällisyyttä. Unea sotku ei näyttänyt haittaavan. Hän venytteli tyytyväisenä ja katseli ulos pimeään talvi-iltaan.

Istahdin hänen viereensä sängylle Mouruposken esite käsissäni. “Haluatko katsoa nyt kerhomahdollisuuksia?”

Uni vain nyökkäsi vastaukseksi. Avasin esitteen ja laskin sen väliimme sängylle. Pentu ei vielä osannut lukea, mutta sivulla oli myös kuvia jokaisen kerhon kohdalla. “Katsotaas… Tässä ovat urheilu- ja musiikkikerho, ne jo mainitsinkin, ja tuossa se salaperäinen salapoliisikerho. Näyttääkö joku muu kerho mielenkiintoiselta?”

Uni kurottautui katsomaan kuvia lähempää. “Hmm… Mikä tämä on?” hän kysyi ja osoitti tassullaan kuvaa kissasta tutkimassa kastematoa suurennuslasilla. Kissa oli pukeutunut somaan, punaiseen sadetakkiin, jonka päällä kimmelsi sadepisaroita. Selitin: “Se on luontokerho. Siellä, katsotaas, tutkitaan kaikenlaisia kasveja, eläimiä ja hyönteisiä. Kerho voi mennä esimerkiksi metsäretkille! Kuulostaa hauskalta.”

“Mitä ne hyönteiset on?” Uni ihmetteli. Räpäytin silmiäni kummastuneena. “Ötököitä, tiedäthän? Hämähäkkejä ja leppäkerttuja ja… Itse asiassa en ole varma lasketaanko hämähäkit?” selitin epävarmana, yllättyneenä etten itsekään ollut aivan varma. “No, jos liityt, saat varmasti tietää! Paremmin kuin minä, jopa.”

Kissa nyökkäsi mietteliäänä. “Kuulostaa kivalta. Entä… Tuo?” hän osotti kuvaa kissoista pukeutuneena merimiehiksi. He olivat selvästi taistelemassa puumiekoilla.

“Näytelmäkerho. Siellä, no, näytellään. He esittävät näytelmiä muille hoitolan asukeille.”

Unen suupielet laskivat huomattavasti. “Ei ihan… Mun juttuni. En oikein tykkää puhua monelle tyypille samaan aikaan? Se on noloa.”

“Ei haittaa! Vaihtoehtoja on paljon. Minäkin lienen liian ujo sellaiseen, jos rehellisiä ollaan”, vastasin ja hymyilin kannustavasti. Unenkin suupielet nousivat varovaiseen hymyyn, ja hän skannasi esitettä silmillään. “Tuossa ne ui, siitä mä en perusta. Tuossa rakennetaan jotain? Oon aina halunnut kokeilla vasaraa! Ja tuossa luetaan… Mutta en edes osaa lukea, niin en tiedä tykkäänkö siitä.”

“Sekään ei haittaa. Joitain näistä jutuista voit tehdä koulussa, eli et välttämättä halua ottaa niitä myös kerhoaktiviteeteiksi. Toisista taas et välttämättä tykkää nyt, mutta alatkin tykkäämään koulun kautta, tai kun kokeilet niitä jossain muualla”, selitin ja nousin seisomaan venytellen. “Ei tarvitse päättää heti - ei edes kannata päättää heti.”

Ryhdyin tonkimaan pyjamia puoliksi täytetystä lipastostani. “Käyn vaihtamassa yövaatteisiin. Palaan pian!” ilmoitin ja marssin kylpyhuoneeseen. Palatessani viiden minuutin kuluttua löysin Unen nukahtaneena peittoni päällä. Pikkuinen valkoisen ja ruskean kirjava pentu tuhisi tyytyväisenä unissaan. En ollut lainkaan yllättynyt - niin kova ympäriinsä juoksentelu väsyttäisi isommankin kissan. Hymyilin suloiselle näylle ja kömmin sänkyyn varovasti, jotta en herättäisi Unea. Itse en vielä ollut väsynyt, joten luin romaania kunnes uni lopulta saapui.

***

Jes, ensimmäinen tarina uunista ulos! Tässä kahvilaostokset:

Appelsiini-cola pillimehu 2p
Marjainen kakkupala 3p
yht. 5p

Tarpeet:
+unitarve
+nälkätarve
+liikuntatarve

Kysyn samalla kerhoihin liittyen - kerhotarinoista siis saa pennejä, mutta ei tarpeita. Saako niistä ikäpisteitä? Mietin, moneenko kerhoon kissan edes voi liittää ennen kuin tulee vanhuus vastaan :_D



Aloitan noista kysymyksistäsi etten unohda vastata niihin. .-D Kerhotarinoista saa siis normaalisti ikää/pennejä/kokemusta yms, ainoastaan tarpeet eivät kohoa kerhossa tehdyistä aktiviteeteista. Samaan tarinaan on kuitenkin mahdollista ujuttaa myös muuta kerrontaa, esim. ennen kerhoa syöty aamupala kohottaa nälkätarvetta, mutta kokkikerhon kokkauksien syöminen ei. Voit ilmoittaa hoidokkisi niin moneen kerhoon kuin vain haluat, siihen ei ole mitään rajoituksia. .-)

Alun kuvaus Mouruposken miljööstä taitelijasilmin sai paikan vaikuttamaan suorastaan satumaiselta! Pidin myös periaatteestasi tehdä hoidokin valinta sattumanvaraisesti (iteki päädyn usein arpomaan kun pitäisi päättää jotain useamman vaihtoehdon väliltä. xD) Uni on vähän hupsun jääräpäinen mutta tiedostaa kuitenkin virheensä, tykkäsin myös miten valittelitte yhdessä talven kylmyyttä. .-D Kahvilassa käymänne keskustelu oli ehkä paras osa tarinaa, vaikuttaa tosiaan hieman siltä että Uni kätkee reippautensa taakse huolensa ja pelkää että pienetkin nuhteet voisivat palauttaa hänet takaisin adoptioon. .-( Kerhoista ja taidoista keskustelu sai kuitenkin pikkuiseen uutta puhtia, aika monesta kerhosta hän kiinnostuikin mutta sentään edes osan sai karsittua pois. .-D Saat 57 - 5 = 52 penniä, ja koska tarinasi oli pitkä voisin antaa Unelle kaksi ikäpistettä samalla kertaa! Kohotan myös tarpeet. .-)

[Auri]

Katse

“Juuri noin! Nyt vain yrität pysyä paikallasi. Liikkumatta…” ohjeistin ja tuijotin Unisiepparia kulmat keskittymisen kurtistamina. Pentu makasi tyynypinon päällä yllättävän ylvään näköisenä; etutassut ranteista ristissä, takajalat yhdellä puolella, pää ryhdikkäästi pystyssä. Kokonaisuus ei ollut jäykän muodollinen kuin aavikolla kohoava sfinksi, vaan rento mutta valpas. Valmis loikkaamaan. Ainoa asia, joka puuttui, oli itsevarman kissan terävä katse.

Uni vilkaisi minua surkean näköisesti. “Niin että kauanko minun kuuluu poseerata näin?”

“Hmm, vaikea sanoa”, vastasin kevyellä äänellä, “tunti, ehkä pari.”

Pennun katse liukui ensin järkyttyneeksi, sitten anovaksi. “Mitä! Puhutaan tunneista? Et oo tosissasi! Ethän?”

“Taide on aikaavievä prosessi. Älä huoli, en aio maalata tätä loppuun saakka mallin kanssa - sinun täytyy maata siinä vain niin kauan kuin minun kestää saada karkeat värialueet kohdalleen”, selitin etsiessäni oikeaa ruskean sävyä unen otsalle. Laskevan auringon valo laskeutui sille upeasti, ja värjäsi hänen kasvonsa oranssiksi. Halusin löytää oikean sävyn ennen kuin valaistus muuttuisi.

“Mikset voisi maalata mua vaikka nukkumassa? Sitä voin tehdä ihan niin kauan kuin tarvitsee”, Uni ehdotti ja vilkaisi minua pyytävän näköisesti, kulmat koholla.

“Haluatko oikeasti olla nukkumassa muotokuvassasi?” kysyin sarkastisesti. Oli hiljaista. “Niin arvelinkin.”

Kymmenen minuutin kuluttua Uni huokaisi raskaasti ja tuijotti väsyneenä seinää. Vilkaisin häntä säälivästi. “Mitä jos pelattaisiin samalla peliä?”

Uni katsoi minua hämmentyneesti, suu vinossa. “Mitä peliä voi muka pelata samalla kun poseeraa?”

“Tarinankerrontapeliä! Kerromme tarinaa vuorotellen virkkeen verran. Miltä kuulostaa?”

“Paremmalta kuin seinän tuijottaminen. Aloita sä.”

“Olipa kerran prinsessa.”

“...Sen prinsessan kruunajaiset oli tulossa kohta.”

“Prinsessa oli niin innoissaan, että olisi voinut haljeta!”

“Mutta päivänä ennen kruunajaisia, kruunu ryöstettiin.”

“Poliisi tutki asiaa ja sai selville, että kruunun oli ryöstänyt hirviö!”

“Prinsessa otti miekkansa ja ratsasti hakemaan kruunuaan hirviön luolasta.”

“Se luola oli tosi kaukana.”

“Saapuessaan hirviön piilopaikkaan, prinsessa oli täysin uupunut.”

“Joten hän meni nukkumaan.”

“Kun hän heräsi, hän kuuli äänen:”

“‘Älä avaa silmiäsi!’”

“Hirviö oli nimittäin gorgo, jonka silmiin katsominen muuttaa kiveksi.”

“Mutta... gorgo ei halunnut muuttaa prinsessaa kiveksi, koska se tykkäsi prinsessasta.”

“Prinsessa kysyi silmät kiinni, miksi gorgo oli varastanut hänen kruununsa.”

“Gorgo vastasi, että se oli aina halunnut olla kuningatar.”

“Mutta hänestä ei koskaan voisi tulla kuningatarta, koska hän joko muuttaisi alamaisensa patsaiksi, tai eläisi sokeana.”

“Prinsessa keksi, miten ongelma ratkeaa!”

“Hän otti silkkihuivinsa kaulaltaan ja kietoi sen gorgon silmien ympäri.”

“He ratsastivat yhdessä takaisin palatsiin.”

“Heistä tuli yhdessä kuningattaria.”

“Prinsessa - äh, siis se toinen kuningatar - kertoi gorgolle aina mitä tapahtui, niin gorgon ei tarvinnut ottaa huivia pois silmiltä.”

“Ja niin kuningattaret elivät yhdessä onnellisina elämänsä loppuun asti.”

Unen silmissä oli kaukainen, uneksiva katse. Hän katsoi kohti seinää, mutta näki jonnekin kauas, valtakuntaan jota johti kaksi kuningatarta. Hitaasti hän räpytteli ja hänen katseensa taas terävöityi, kohdistuen minuun. “Olipa se hyvä tarina.”

Virnistin. “Hyvä että tykkäsit. Tämä maalaus on jo hyvässä vaiheessa. Enää, ehkä… puoli tuntia.”

“...Puoli tuntia!?”

***

Siinä teemaviikon minitarina! Tässä ei juuri tarpeita kohonnut, paitsi ehkä leikkimistarve? Jos anteliaalla mielellä olet



Hauska idea teematarinaksi, mallista maalatessa täytyy tosiaan vilkuilla kohdetta tarkasti, ja Uni tuijotti enemmän tai vähemmän tylsistyneenä seinää, voi toista. .-D Haha, ainakin nukkuva muotokuva olisi kuvastanut kisun nimeä jos ei muuta. .-D Tarinapeli toi sentään vähän mielenkiintoa poseeraajallekin, tarina tuntui koskettavan Unta jollain tapaa mikäli en ihan väärin tulkinnut. c-, Saat 9 + 5 = 14 penniä, ja kohotelkaamme myös leikkimistarvetta!

[Auri]

Unen ensimmäisenä kouluaamuna hän oli se, joka tuli herättämään minut. Pentu hyppäsi päälleni ja leipoi hartioitani hokiessaan innostuneena “Nouse jo! Nouse jo!”. Herätys ei ollut maailman rauhallisin tai lempein, mutta tehokas. Ymmärsin hyvin kissan innostuksen, olihan koulun alku jo kauan odotettu tapahtuma. Olimme yhdessä valinneet hänen kurssinsa - äidinkieli, historia, saksa ja liikunta -, ostaneet koulutarvikkeita, ja harjoitelleet lukemista ja kirjoittamista. Jälkimmäiset eivät sujuneet vielä kovin luontevasti, mutta edistystä oli tapahtunut, ja Uni pystyikin jo kirjoittamaan saneltua puhetta melko hyvin. Olimme tehneet kaikkemme kouluun valmistautumiseksi, nyt oli jäljellä vain yksi asia; kissan saaminen fyysisesti kouluun.

“Nousen nousen, jösses”, murahdin kömpiessäni huterasti pystyyn. Tuhannen tulimmaista, voisipa jäädä nukkumaan… Vastahakoisesti työnsin ajatuksen sivuun ja kömmin jaloilleni, sujahtaen lämpimiin tohveleihin. “Hmm, voisit hyötyä nopeasta kylvystä. Olet vähän tomuinen koulua varten.”

“Blääh… kattooko siellä muka kukaan vaikka turkki ei hohda?” Uni valitti.

Kohotin kulmiani. “Nuori neiti, sen lisäksi että sinun turkkisi ‘ei hohda’, se on myös näkyvästi tuhruinen. Tarvitset pesun.”

Kylpy oli sotkuinen - tai enemmänkin hyvin märkä. Uni protestoi kylvetystä läiskimällä vettä ympäriinsä, erityisesti minun päälleni, joten lopulta näytitte molemmat kuin suihkun jäljiltä. Kissaa tämä viihdytti suuresti, ja olin ainakin kunnolla hereillä saatuani vettä naamalleni. En tiedä tarkalleen miten hyvin Unen peseminen onnistui, mutta turkki kastui, joten pidin tehtävää onnistuneena. Uni hörppi kuumaa kaakaota pöydän ääressä kuivatessani pitkiin, tuuheisiin hiuksiini imeytyneitä järkyttäviä vesimassoja. Uni ei tiennytkään, miten onnekas oli lyhytkarvaisena.

“Aa, niin hyvää… kaakao on mahtavaa”, Uni mumisi tyytyväisenä. Kissan suuta peittivät suklaaviikset, jotka saivat minut toivomaan että olisin jättänyt pesun aamupalan jälkeen.

“Oletko valmis lähtöön? Meidän pitää lähteä kohta kävelemään, jotta ehdimme hyvissä ajoin. Mieluusti ainakin vartin ennen koulun alkua, jotta ehdit rauhassa löytää lokerosi ja luokkasi”, selitin. Toivottavasti uni löytäisi myös kavereita, mutta sitä en sanonut ääneen. Ei olisi mukavaa laskea paineita siitäkin pennulle tänään.

“Oon! En malta odottaa, tänään on niin paljon kaikkea hauskoja oppiaineita”, Uni intoili. “Niin kun saksaa! Osaatko sä saksaa? Sit meillä on niin kun salakieli jolla voidaan, niin kun, puhua ilman että kukaan muu ymmärtää!”

Vedin toppavaatteita päälleni pennun sinkoillessa ympäriinsä. Mitä siinä kaakaossa oli! Ihmettelin kun pentu lopulta kompastui kenkiini ja lensi nenälleen. Menoa kompastuminen ei näyttänyt haittaavan; juoksentelu jatkoi välittömästi. Itse koulumatka oli yhtä sukkela, ja jouduin ajoitellen hölkkäämään pysyäkseni Unen perässä. Vauhti kuitenkin hiljeni huomattavasti koulurakennuksen ilmestyessä näkyviin.

“Täällä on… tosi paljon kissoja. Enhän mä edes tunne täältä ketään!” Uni kauhisteli silmät suurina. Pihalla parveili kaikenikäisiä pentuja ja nuoria aikuisia kissoja. Osa leikki lumessa, toiset olivat kokoontuneet ympyröihin keskustelemaan. “Hetkonen! Tuolla on Ennustus, me ollaan kavereita! Hei, Ennustus!”

Kipitimme yhdessä vihreän kissan luokse. Pennut tervehtivät toisiaan innostuneesti, ja kesti hetki ennen kuin Uni tajusi esitellä minut ystävälleen. “Ennustus, tää on Auri, mun uusi hoitaja. Se adoptoi mut äskettäin! Auri, tässä on Ennustus, mun kaveri.”

“Hauska tavata, Ennustus”, moikkasin vilkuttaen. Voisitko sä auttaa Unisiepparia löytämään lokeronsa ja luokkahuoneensa? Tiedät paremmin kuin minä, miten täällä kuljetaan.”

“Totta kai! Uni on hyvissä tassuissa”, Ennustus nyökkäsi virnistäen.

“Ääähh, mennään jo! En mä malta!” Uni parahti. Kumarruin antamaan pennulle jäähyväishalin, ja lyhyiden jäähyväisten jälkeen Uni ja Ennustus syöksyivät juoksemaan kilpaa kouluun.

“Mitä sulla on tänään?” Ennustus kysyi Unelta parivaljakon saavuttua lokeroille. Uni mietti hetken ja lopulta veti laukustaan lukujärjestyksen, josta tavasi päivän kohdalta: “Äidinkieltä, historiaa ja saksaa. Onko sulla mitään niistä?”

“Äidinkieltä! Eli ollaan yhdessä ekalla tunnilla, onpa kivaa. Ai, sulla on kanssa liikuntaa lukkarissa! Mulla kanssa”, Ennustus vastasi. Uni tuijotti lukujärjestystään kulmat kurtussa. “Eli mä olen ihan itekseni muilla tunneilla tänään?”

Ennustus pohti hetken. “Et välttämättä… Tule, esittelen sut mun kaverille adoptiosta!”

Pian kaksikko oli muuttunut kolmikoksi. Hahtuva, mustavalkoinen adoption tyttöpentu, sopi istuvansa Unen kanssa historiantunnilla. Mieli keventyneenä Uni seurasi Ennustusta äidinkielentunnille.

Oppitunnin aihe oli lauseenjäsenet. Opettaja esitteli ne yksi kerrallaan, minkä jälkeen digitaululle ilmestyi lyhyt teksti. Oppilaiden piti yksi kerrallaan lukea seuraava sana ja kertoa sen lauseenjäsen. Uni seurasi kiinnostuneesti kuinka muut oppilaat vastasivat vuorollaan, osa väärin, mutta suurimmalla osalla tehtävä sujui helposti. Uni oli niin keskittynyt muiden vastauksiin, että opettaja joutui sanomaan hänen nimensä kahdesti ennen kuin pentu havahtui omaan vuoroonsa. “Unisieppari, keskityhän nyt! Virkkeessä ‘Pentu potkaisi pallon ojaan’, minkä lauseenjäsenen roolissa ‘pallon’ on?”

Uni tuijotti tekstiä taululla kauhistuneena. Pallon, pallon… Objekti, eikö vain? Hän oli melko varma vastauksestaan, mutta tajusi olevansa liian jännittynyt saadakseen sitä sanottua ääneen! Takelleltuaan hetken, Uni huomasi liikettä silmäkulmassaan. Ennustus kirjoitti jotain vihkonsa kulmaan! Ennustus oli luullut, ettei Unisieppari tiennyt vastausta, ja kirjoitti vastauksen vihkoonsa jotta Uni voisi luntata. Vaikka Uni ei tarvinnutkaan apua vastauksen keksimisessä, kaverin tuki tuntui niin mukavalta, että pentu sai sen kannustamana vastattua: “Tuota, se on objekti, kai?”

“Aivan oikein! Seuraavaksi sana ‘ojaan’...” opettaja jatkoi ja vuoro siirtyi eteenpäin. Uni tunsi raskaan painon kohoavan harteiltaan. Hän oli vastannut oikein luokan edessä, ja Ennustus oli auttanut häntä! Hän vilkaisi kaveriinsa, joka vinkkasi silmää ja piirti jotakin vihkoonsa; kuvan kissasta sanomassa “Super!”. Uni hymyili leveästi. Hän oli onnistunut!



Tunti loppui ennen kuin Uni huomasikaan, ja pian hän löysi itsensä historianluokan edestä. Ennustuksella oli hypäri jolle hänellä oli jo suunnitelmia, joten Uni jäi yksin etsimään Hahtuvaa seurakseen. Väenpaljous oli hieman ahdistava, mutta toisen pennun tuttujen kasvojen näkeminen muiden seassa oli valtaisa helpotus.

“Hahtuva!” hän sanoi ja syöksyi toisen luokse. Hahtuva kääntyi yllättyneenä, mutta hymyili tunnistaessaan saapujan. “Moi Uni! Löysit perille!”

“Vain Ennustuksen ansiosta. Tiedätkö mitä me opiskellaan tänään?”

Hahtuva kaivoi oppikirjansa esiin ja näytti aukeaman, jossa puhuttiin Berliinin muurista. “Me ollaan juuri opiskeltu 1900-luku loppuun. Nyt me hypätään ajassa taaksepäin, ihmiskunnan alkuaikoihin”, hän selitti.

“Höh. Miksei kissainkunnan alkuaikoihin?” Uni ihmetteli.

“Koska meitä ei ollut olemassa ennen ihmisiä, pöhkö”, Hahtuva naurahti kevyesti.

“Täh!? Miten niin ei ollut? Tekikö ihmiset meidät savesta tai jotain?”

“Ei, vaan ne kesytti afrikanvillikissoja.”

“Eli ne ei tehnyt meitä, vaan sillon me vaan päätettiin kaveerata niiden kanssa.”

Parivaljakon filosofinen keskustelu keskeytyi, kun opettaja kurkisti ulos luokasta ja kutsui kissat tunnille. Hahtuva johdatti Unen väkirynnäkön halki vierekkäisiin pulpetteihin.

“Hyvää huomenta!” opettaja tervehti suljettuaan luokkahuoneen oven. Oppilaat kaikuivat tervehdyksen kuorossa. “Kuten muistanette, siirrymme tällä oppitunnilla ajassa taaksepäin; noin kolme ja puoli miljoona vuotta taaksepäin. Huomaan että joukkoomme on saapunut uusi oppilas; Unisieppari, eikö niin?”

Uni häkeltyi hetkeksi mutta änkytti lopulta vastauksen: “Kyl- joo, aloitin tänään.”

Opettaja laski kirjansa raskaasti työpöydälleen ja nyökkäsi. “Tervetuloa joukkoon. Voit jäädä tunnin jälkeen, jos sinulla on kysyttävää. Mutta nyt asiaan… Osaako kukaan sanoa, mitä erikoista tapahtui 3.5 miljoona vuotta sitten? Miksi historianopetus aloitetaan juuri siitä ajasta?”

“Sillon alkoi kivikausi!” joku vastasi innokkaasti.

“Juuri niin. Ihmisen esihistoria jaetaan karkeasti kolmeen eri vaiheeseen: kivi-, pronssi- ja rautakauteen. Tietääkö joku, mitä nämä nimitykset oikeastaan tarkoittavat? Mitä tekemistä kivellä, pronssilla ja raudalla on historian kehityksen kanssa?”

>>Kivi, pronssi, rauta…>> Uni pohti mielessään. Pentu kohotti epäröivän tassun ilmaan. “Niistä tehtiin työkaluja? Äh, siis, kivikaudella tehtiin kivisiä työkaluja, pronssikaudella pronssisia… Silleen. Mistä niitä osattiin tehdä.”

Opettaja hymyili kannustavasti. “Tismalleen! Kivikautta leimasivat kivestä valmistetut työkalut, joita arkeologit ovat löytäneet. Tästä taidosta varhaisimmat todisteet on löydetty juuri 3.5 miljoonaa vuotta sitten. Se on tärkeä luku, muistakaa se!”

“Mistä tiedetään että ne on niin vanhoja?” kuului kysymys. Uni tunnisti äänen samaksi, joka oli aiemmin vastannut opettajan kysymykseen. Hän kääntyi katsomaan puhujaa, joka paljastui Unen ikäiseksi, harmaaksi kissanpennuksi istumassa ikkunan ääressä. Uni tökkäsi Hahtuvaa ja osoitti varovasti vieraan pennun suuntaan. “Kuka toi on?”

“Ai Heiwa? Adoption kissoja. En tunne kauhean hyvin, mutta vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä”, Hahtuva vastasi. “Miksi kysyt?”

“Näyttää tykkäävän historiasta-”

Opettajan ääni kilahti Unen korviin kuin kirkonkello. “Unisieppari? Onko opetettava asia niin jännää, että siitä pitää puhua vieruskaverin kanssa, vai etkö keskity opetukseen?”

Uni ei voinut muuta kuin tuijottaa kauhistuneena tassujaan. “Öh.. Siis…”

“Unisieppari kysyi multa, miten me muka tiedetään löydettyjen kivien olevan työkaluja. Mitä jos ne onkin vain jotain kiviä?” Hahtuva pelasti tilanteen nopealla improvisaatiolla.

Opettaja hymähti miettivästi. “No, tulitteko mihinkään lopputulokseen? Uni, mitä sanoisit, miten tunnistamme kivien nähneen käyttöä työkaluina?”

Uni oli pari hetkeä hiljaa kunnes vastasi epävarmasti: “Ehkä ne on löydetty kiinnitettyinä keppeihin? Tai, ne on ollut muotoiltuja?”

Joku luokan perällä naurahti hiljaa. “Miten ne ois muotoillut kiveä ilman metallia…”

“Olet aivan oikeassa - tokassa ehdotuksessasi ainakin. Mahdolliset kepit, joihin kiviä oltaisiin saatettu kiinnittää, ovat yleensä maatuneet vuosituhansien ja -miljoonien kuluessa. Kivet itse paljastavat meille kuitenkin muodollaan, että niitä on tarkoituksenmukaisesti teroitettu hakkaamalla niitä muilla kivillä. Niin on saatu aikaan teräviä ja rosoisia reunoja, jollaisista on suurta hyötyä kaikenlaisessa leikkaamisessa ja puhkaisemisessa. Hyvä, Unisieppari, hienosti veikattu.”

Uni hymyili otettuna kehusta. Niin nolo tilanne olikin muuttunut tilaisuudeksi loistaa! Hahtuva hänen vieressään piirsi nopeasti vihkonsa reunaan lyijykynäpiirroksen hymyilevästä kissasta, joka sanoi “Super!”. Sen näkeminen sai pienemmän pennun hymyn lämpenemään entisestään.

Puolen tunnin opetuksen jälkeen opettaja kiersi jakamassa pöytäpareille paperilaput, joissa luki jokin ihmiskunnan esihistoriaan liittyvä aihe. Parit saivat tehtäväkseen etsiä googlesta tietoa siitä seuraavan vartin ajan niin, että he voisivat kertoa aiheestaan lyhyesti muulle luokalle. Unea hermostutti ajatus luokan edessä puhumisesta niin, että hän tunsi vatsansa menevän solmuun ja kramppaavan kuin se haluaisi juosta karkuun. Aihe “pronssikauden romahdus” kuulosti kuitenkin niin mielenkiintoiselta, että hän aikoi yrittää parhaansa. Kaikki muutkin joutuivat esiintymään, eli he olivat samassa tilanteessa koko luokka! Vartti tuntui lopulta aivan liian lyhyeltä ajalta, sillä heidän aiheensa oli osoittanut melko kinkkiseltä; kyseessä oli sellainen aihe, josta tutkijoilla ei vaikuta olevan mitään konsensusta. Kaiken kukkuraksi Unen lukutaito oli vielä parhaillaankin hidas ja hapara, joten Hahtuva joutui tekemään suurimman osan pohjatiestä itse. Uni kuitenkin teki parhaansa, ja tavasi aihetta käsittelevää Wikipedia-artikkelia kärsivällisesti läpi sana sanalta.

Ensimmäinen pari esitteli Indus-kulttuurin, yhden kolmesta korkeakulttuurin kehdosta. Se oli kolmesta nuorin ja salaperäisin, eikä kukaan juuri tiennyt mistä se syntyi tai mikä sen lopulta tuhosi. Koko homma kuulosti Unen mielestä herkullisen salaperäiseltä. Seuraava puhui ihmisten leviämisestä Afrikasta muihin maailman kolkkiin; he piirsivät oppilaiden liitutaululle - opettajalla oli omansa, johon kissat eivät yltäneet - hienon kartan, josta he näyttivät muinaisten kulkijoiden seuraamat reitit. Esitykset sulivat toisiinsa, kunnes Hahtuva johti Unen luokan eteen. Vanhempi pentu otti ensimmäisen puheenvuoron haltuunsa: “Pronssikauden romahdus viittaa tapahtumaan Eurooppalaisen pronssikauden lopussa, noin 1200- ja 1100-luvuilla eaa. Silloin monet itäisen Välimeren imperiumit tuhoutuivat täysin, tai selvisivät juuri ja juuri huomattavasti kutistuneina.”

Uni hengitti syvään ja jatkoi: “Ainoat henkiin jääneet suuret valtakunnat olivat Egypti ja Assyria. Monia kaupunkeja hylättiin, poltettiin, tai tuhottiin taisteluissa, eikä kukaan ole aivan varma, mikä tuhon aiheutti.”

“Syytetty on muun muassa merikansoja, jotka ryöstelivät ja hyökkäsivät rannikkokaupunkien kimppuun. Toisaalta alueella oli pitkään kestänyttä kuivuutta, joka olisi aiheuttanut nälänhätää ja sen kautta kapinoita ja muita levottomuuksia. Samaan aikaan Islannin Helka-tulivuori purkautui, mikä olisi vaikeuttanut maanviljelyä entisestään.”

“Ei siis tiedetä, mitä tarkalleen tapahtui, mutta lopulta Lähi-itä näytti hyvin erilaiselta kuin ennen. Useat valtakunnat ja kaupungit katosivat, ja raudan työstämisen taito levisi alueella. Tämä johti uusien, ennennäkemättömän suurten imperiumien nousuun seuraavalla vuosituhannella”, Uni lopetti puheen, iloisena siitä, että hänen turkkinsa peittyi hänen naamaansa polttavan punastuksen. Hän oli onnistunut, änkyttämättä tai unohtamatta sanojaan edes kerran! Luokan taputtaessa he kävelivät takaisin paikoilleen, Uni hämmentyneen näköisenä tassuihinsa tuijottaen ja Hahtuva tyytyväistä hymyä loistaen. Loput oppitunnista kului miniesitelmien seuraamiseen, kunnes lopulta opettaja armahti heidät lounastauolle. Seurasi yleinen ryntäys; nuorimmat pennut juoksivat kuin rasvatut salamat kohti ruokasalista leijailevaa tuoksua, kun taas vanhemmat oppilaat tallustivat lokeroille ja vessoihin notkumaan odotellessaan ruokajonon lyhenemistä. Uni pysähtyi luokan ovelle ja nykäisi Hahtuvaa turkista. “Hei, oota hetki.”

Heiwa käveli kohti ovea kantaen pinkkiä koululaukkua. Uni nielaisi ja marssi tytön luo. “Hei, Heiwa! Öh, Hahtuva kertoi - että olet Heiwa - en minä muuten-”

“Hei vaan! Unisieppari, eikö niin? Tykkäsin teidän esitelmästä”, Heiwa vastasi hymysuin. Se sai Unenkin hymyilemään hieman, ja hän vastasi kimittäen: “Ai, tykkäsit? Kiitos! Teilläkin oli kiva esitelmä, mistä se oli... Varhaisista kirjoitusjärjestelmistä?”

Heiwa nyökkäsi, selvästi tyytyväisenä, että joku muisti. “Joo! Se oli kiinnostava aihe, toivottavasti pääsen lukemaan siitä enemmänkin tulevaisuudessa. Ootteko te menossa syömään?” hän kysyi ja kurkisti Unen ohi Hahtuvaa, kulmat kysyvästi kohotettuna.

“Joo”, Hahtuva vastasi, “tuutko mukaan?”

“Mielelläni! Mennään, ennen kuin ne syö kaiken makaronilaatikon.”

Ruokailussa kolmikko istui Ennustuksen ja muutaman Ennustuksen kaverin kanssa. Nimien määrä sai Unisiepparin pään pyörälle, eikä hän lopulta muistanut heistä ketään, mutta keskustelun kuunteleminen oli mukavaa. Hän nautti siitä, miten hyvin kaikki tulivat toimeen. Itse hän ei sanonut paljoa, tuntemattomien määrä sai vaikenemaan, mutta häntä ei haitannut. Seuraavaksi häntä odotti hyvin erilainen kokemus - yksinäinen saksantunti!

Tuntui kummalliselta istua yksin luokkahuoneessa odottelemassa opettajaa. Kummallinen oli myös harmaantunut kissavanhus, joka köpötteli opettajanpöydän ääreen. Opettajan turkki oli käkkärä, pitkä ja haalistunut, ja hänen nenällään nököttivät pienet, pyöreät, voimakkaat lukulasit. Hän siirteli hetken papereita ja kirjoja pöydällään, ja lopulta katsoi Uneen kuin olisi yllättynyt pennun nähdessään. “Kas, siinähän sinä olet! Mikäs sinun nimesi olikaan… Unisieppari, eikö vain?”

“Kyllä, opettaja”, Uni vastasi ja yritti näyttää ryhdikkäältä. Jos kaikki opettajan huomio olisi kerran hänessä, piti olla vaikuttava!

“Hienoa, hienoa, tulin ainakin oikeaan luokkaan. Opetan sinulle saksaa, missä aineessa oletkin ensimmäinen koko koulun historiassa! Olen jo eläkkeellä, mutta kerran opettaja, aina opettaja. No niin, vihko esille! Aloitamme saksan persoonapronomineilla ja säännöllisten verbien persoonataivutuksella…”

Pian Unen vihkossa oli siisti lista: “Ich finde, du findest, er/sie/es findet, wir finden, ihr findet, sie finden, Sie finden - minä löydän, sinä löydät, hän löytää, me löydämme, te löydätte, he löytävät, Te löydätte (teitittelyä)”. Kirjaimet olivat tummia ja painuneita sivuun, hitaasti ja suurella vaivalla kirjoitettuja, mutta hyvin luettavissa. Unen piti kysyä, mitä ‘teitittely’ tarkoittaa, mutta persoonapronominit ja -taivutusmuodot vaikuttivat simppeleiltä. Hän tarkasteli listaa ja kysyi: “Eli se sana on finde, ja sitten siihen lisätään st tai t tai muu kirjain sen mukaan, kuka on tekemässä? Paitsi kun tekijä on ‘minä’, jolloin ei tarvita mitään kirjainta loppuun?”

“Ne ‘kirjaimet lopussa’ ovat nimeltään päätteitä, ja osuit lähelle, mutta et aivan napakymppiin. Sanan perusmuoto on finden, löytää, mikä on sama kuin monikon ensimmäisen ja kolmannen persoonan muodot. Persoonataivutuksessa verbin -en pääte poistetaan ja lisätään persoonapääte, jotka ovat -e, -t, -st, -en, -t, ja -en”, opettaja selitti ja kirjoitti päätteet liitutaululle. Unisieppari vilkuili otsa kurtussa taulun ja kirjoittamansa taivutuslistan välillä. Epävarmana hän huomautti: “Mutta eikö silloin yksikön toisen muodon pitäisi loppua pelkkään t:hen? Nyt siinä on -et, findet. Itse asiassa samoin monikon toinen, siinä on sama.”

Opettaja hymyili tyytyväisenä ja nyökkäsi. “Aivan, normaalisti niiden pääte olisi pelkkä -t. Osaatko veikata, miksi tämä verbi taipuu eri tavalla?”

Uni pohti hetken hiljaa. “Tuota… Koska se olisi hankala sanoa? Findet on paljon helpompi kuin findt, siinä tulee melkein väkisin ‘e’ väliin vaikka yrittääkin.”

“Juuri niin!” opettaja vastasi loistaen, “Jos verbin vartalo loppuu d- tai t-kirjaimeen, väliin lisätään e. Tämä johtuu juurikin siitä, että kaksi peräkkäistä t-äännettä tai d- ja t-äänne ovat helpompia lausua vokaalin kanssa. Eli jos taivutat jompaankumpaan kirjaimeen päättyvää verbiä, muista lisätä väliin e! Mutta hyvin arvattu. Seuraavaksi katsotaan todella epäsäännöllisiä verbejä…”

Oppitunti kului loppuun haben- ja sein-verbien taivutusta opetellessa ja yksinkertaisia esimerkkilauseita keksiessä. “Ich bin eine Katze”, Uni kirjoitti vihkoonsa vinosti, “Ich habe ein Notizbuch”. Uni kysyi miksi kissa oli eine ja vihko oli ein, ja ihmetteli miten sanoilla voi olla sukupuolia. Vihkoni on ‘maskuliini’! Uni pohti pöyristyneenä matkallaan koulun etupihalle, jossa olin häntä vastassa.

“Moikka, Uni! Miten meni ensimmäinen koulupäivä?” kysyin ja kumarruin ottamaan Unen sinisen olkalaukun kannettavakseni. Mikä oli minulle kuin mukava, kevyt käsilaukku, laahasi raskaana lumessa pennun perässä. Uni hymyili minulle kirkkaasti. “Hyvin! Opin kirjoittamaan paremmin, ja pidin esitelmän, ja opin taivuttamaan verbejä saksassa!”

Pennun innostus lyhyen koulupäivän sisällöstä oli sydäntä lämmittävä ja nostalginen; muistin elävästi, millaista lapsena oli ollut riemuita kaikesta oppimastaan. “Kuulostaa hyvältä. Tuliko läksyjä?”

“Ööö… Ehkä?”

“Ai ai… Selvitetään sitten kotona! Nyt äkkiä, haluan jo päivälliselle.”


***

Ei yhtään näy että tarina aloitettu joskus neljä kuukautta sitten : DD pakkanen ja toppavaatteet joo joo kyllä tottakai. Tähän piti kuulua myös kerhotarina, mutta päätin rikkoa epäaktiivisuuden postaamalla tämän ennen kuin sain kerhoilun valmiiksi.

Tässä tarpeet alun ei-kouluilusta:
Hygieniatarve
Nälkätarve (kaakao)

Jos saan 100 aktiivisuuspistettä täyteen, voisitko saman tien adoptoida varaamani Viirun minulle?


Aaaa, ehkä maailman suloisin herätys kun Uni leipoi hartioitasi - siinähän sai hieronnankin samalla. .-D Olittekin tunnollisesti valmistautuneet kisun ekaan koulupäivään oikein harjoittelemalla etukäteen lukemista ja kirjoittamista! Jännä miten muuten reippaanoloisesta Unesta tuli heti ujompi kun opettaja esitti kysymyksiä, onneksi kaverit pelastivat hänet tiukoissa tilanteissa! Kuva Unen kouluvihkosta oli hauska lisä tarinaan (nyt jäin pähkäilemään keihin nuo pulpetin kanteen raapustetut nimikirjaimet voisivat liittyä. xD) Suotta Uni jännittää, hän on nokkela kissa jolla on hyvä päättelykyky. c-. Informatiivisestä historian tunnista tuli itellekin kivasti kertausta, mutta saksan sanat saivat sen sijaan aivoni solmuun. .-D Saat 53 penniä, kouluplussat sekä tarvekohotukset + Unen mieliala on vielä pykälän verran liian alhainen adoptointiin, joten kirjoittelehan vielä yksi tarina niin Viiru pääsee muuttamaan kaappiisi! .-)

[Auri]

Tiesin pennuilla olevan erikoiset unirytmit, mutta näin erikoiset! voivottelin mielessäni herätessäni jälleen Unen touhuiluun. Käänsin kylkeä ja hapuilin pimeässä puhelintani. Kello on neljä! Neljä!!

Murahdin tyytymättömästi vetäessäni itseni laiskasti istumaan. Kuulin kovaa tassujen kopinaa parketilla ja suhinaa matolla, mutta itse kissaa ei näkynyt hetkeen. Lopulta näin miten jokin sinivalkoinen lensi ilman halki päin seinää, ja beessinharmaa pentu kiisi huoneen halki sen perässä. Uni tarrasi hiiren - tai apinan? - näköiseen leluun kynsin hampain, raateli sitä hetken heikoin tuloksin, ja viskasi lelun taas vastakkaiseen seinään.

“Mitä ihmettä sinä nyt, tiedätkö yhtään paljonko kello on?” korisin ääni unesta käheänä hieroessani unihiekkaa ja rähmää silmistäni. Huoneessa oli huomattavan lämmin, ja yömekkoni oli liimautunut hiellä selkääni. Miten kukaan jaksaa hillua tässä lämmössä!?

Uni pysähtyi kesken juoksun, kuin ei olisi aiemmin tajunnut minun olevan hereillä. “Mistä minä tiedän, ei meillä oo kelloa”, hän sanoi, kuulostaen hämmentyneeltä että edes kysyin.

“Täh? Eikö muka… Huh, ei muuten olekaan, täytynee lisätä ostoslistaan. Mutta tiedoksesi, kello on neljä! Herätykseen on vielä kolme tuntia”, selitin ja näytin kännykkäni lukitusnäytön kelloa pennulle. “Etkö haluaisi vielä nukkua?”

Uni pohti asiaa hetken. “Hmm… En!” hän päätti lopulta ja jatkoi hiiri-apina-lelun jahtaamista.

“No en mäkään saa nukuttua jos sinä kerran leikit”, valitin ja vilkaisin ikkunasta. Ulkona oli vielä hämärää. “Ei kyllä ole aiemmin tänä kesänä tullut herättyä ennen auringonnousua. Katsotaanko sitä yhdessä?” ehdotin, jättäen sanomatta ...kun nyt kerran hereillä ollaan.

“Joo!” Uni innostui, “Mistä se nousee?”

“Ööhm… Hyvä kysymys. Tuolla on itä, eli suurin piirtein siitä suunnasta? Vähän pohjoiseen päin, ehkä?”

Vaivalloisen näköisesti Uni kiipesi ikkunan syvennykseen ja painoi nenänsä lasiin. “Blääh, ei siellä mitään näy”, hän valitti.

“Ei vielä, mutta kohta”, sanoin kaivaessani esille piirrustusvälineitäni. Auringonnousuista on olemassa tuhansia kuvia, mutta sellainen voisi olla mukava harjoitus näin aamusta. Uni kurkki hartiani yli. “Mitä sä teet?”

“Valmistaudun piirtämään auringonnousun, kunhan se saapuu.”

“Saanko minäkin?”

“Toki! Hae vihko ja kirjoitusvälineet niin ryhdytään hommiin!”

Hetken kuluttua olimme valmiina; pöytä oli vedetty ikkunan ääreen, vihkot levitetty, ja olin näyttänyt miten piirtäessä kannattaa pidellä kynää. “Ei nyrkissä, vaan mahdollisimman hennosti! Pyyhekumi ei tehoa vahvoihin viivoihin”. Uni kiljaisi innostuneena, kun pitkän maiseman tuijottamisen jälkeen aurinko viimein pilkisti puiden latvojen yläpuolelta: “Nyt se nousee nyt se nousee!”

“Niinpä tekee! Nätti auringonnousu, tosi voimakkaan oranssi.”

“Mitä varten se on oranssi?”

“Hyvä kysymys! Kysyppä joku toinen.” Huomasin Unin kynän suhisevan jo ahkerasti. “Hetkonen, piirrätkö jo nyt? Vastahan se on alkamassa!”

“Mitä jos se menee ohi? Pitää piirtää äkkiä”, Uni totesi. Puistelin päätäni huvittuneesti. “Ei se mene. Auringonnousut olevat yllättävän pitkiä, meillä on aikaa.”

Seurasimme jutustellen kuinka tähti mateli esiin metsän piilosta, ja lopulta ryhdyimme piirtämään kunnolla. Hahmottelin ja varjostin varovasti, ja vieressäni Uni piirsi innokkaasti ja vauhdilla. Kun laskimme lopulta molemmat kynät käsistämme, aurinko oli jo vapautunut puiden varjosta. Pian piirroksemme koristivat lipaston päätyä, missä ne tervehtisivät vieraita heti sisälle astuessa. Uni ihasteli töitä hetken lumoutuneena, mutta kauaa pennun keskittyminen ei kestänyt - pian hän olikin jo etsimässä lisää tekemistä. “Ähh, tylsää!”

“Äitini sanoi aina tällaisissa tilanteissa, että jos on kerran niin tylsää, voi vaikka siivota”, vastasin.

“Pyh, enhän mä edes osaisi vaikka haluaisinkin”, Uni murjotti. Nappasin kissan kainalooni ja kävelin siivouskomerolle. “Opetellaan!”

Yllätyin siitä, miten paljon Uni lopulta piti siivoamisesta. Pentu oli tietenkin liian pieni siivotakseen itsenäisesti, mutta keksimme yhdessä hyvin hupaisan ikkunanpesutekniikan; Uni hankasi ikkunaa rätillä samaan aikaan kun minä liikutin häntä hitaasti kahdeksikossa pitkin ikkunaa. Jälki ei ollut kaikkein siisteintä, mutta meillä oli hauskaa, ja saimme pahimmat siitepölyt pyyhityksi pois. Sitten Uni sai tehtäväkseen kiivetä hyllyjen päälle pyyhkimään pölyjä. Kissa kipusi, kapusi ja loikki, ja vain kahdesti meinasi tönäistä kukkaruukun tai lampun lattialle - hyvin onnistunut pölyjenpyyhintä siis. Samalla minä luuttusin lattiaa saippuavedellä, joka nopeasti tummui kissankarvoista.

“Hmm, olisi varmaan ollut fiksumpaa imuroida ensin”, mutisin itsekseni. Uni hihkaisi takaisin telkkarin päältä: “Imurit on kauheita! Hyvä ettei imuroitu.”

“Minä taidan olla aika lailla valmis. Miten siellä sujuu?” kysyin kantaessani ämpäriä kylpyhuoneeseen.

“Hyvin! Mutta musta tuntuu että muhun on tarttunut enemmän pölyä kuin rättiin…” Uni mutisi ja aivasti.

“Hmm, hmm… Tiedät kai mitä se tarkoittaa?”

“Et kai-!”

“Kyllä vain!”

“Eeeiii!”

Jahdattuani Unea hetken, sain kissan viimein kannettua kylpyammeeseen. Uni voivotti: “Voi kurjuus! Voi surku!”

“Eipäs nyt olla dramaattisia”, sanoin valuttaessani mansikan tuoksuista shampoota hänen päälleen, “kylvyssä voi olla ihan kivaakin.”

Uni kurtisti nenäänsä. “Mitä kivaa tässä muka on?”

“Nooo... “ mietin hetken ja katselin ympärilleni, “mitä jos tehtäisiin tästä oikein kylpyläkokemus?” ehdotin ja kaivoin esille äskettäin hankkimani violetin kynttilän. Uni seurasi epäluuloisena tekemisiäni kun sytytin kynttilän lavuaarin päälle ja raahasin levysoittimen ovelle. Laitettuani levyn klassista soimaan, pyörähdin ympäri ja kumarsin Unelle liioitellusti. “Matami Unisieppari, tervetuloa Grand Deluxe Auri Spahan! Minä olen teidän spa-ammattilaisenne tänä aamuna.”

Uni parahti nolostuneesti. “Oikeestiko! Auri pliis!”

“Tämä erikoishieno shampoo tuoksuu sivistyneesti kesäisiltä marjoilta. Etkö voikin kuvitella itsesi seisomaan aurinkoiselle mansikkapellolle?” selitin hieroessani shampoota Unen turkkiin.

“En mä ole ikinä ees nähnyt mansikkapeltoa!”

“Ai, mikä kamala tragedia! Toivottavasti teidän kirkkautenne pääsee pian vierailemaan sellaisessa”, sanoin ja esitin silittäväni kuvitteellisia viiksiäni, “nyt huuhtelen shampoon pois - pidättehän silmänne kiinni, kiitos!”

“Blääh, vettä naamalla”, Uni sanoi mukamas ärsyyntyneesti, mutta hymyillen leveästi. Sammutin suihkun ja valutin kämmenelleni nokareen hoitoainetta, selittäen: “Nuoren neidin turkki on kaunis, mutta vielä upeammin se hohtaa seuraavan tuotteemme ansiosta; premium hoitoaineemme tulee antaa vaikuttaa hetken, mutta sen jälkeen turkkisi loistaa kuin auringonnousu ja tuntuu pehmeältä kuin silkki.”

“Hmm, hieronta on mukavaa”, Uni kehräsi tyytyväisesti ja sulki silmänsä nojaten poskensa ammeen reunaan. Virnistin ja sanoin ylpeästi: “Eikö vaan! Sanoinhan, kylpykin voi olla mukava.”

“Mm… Äh, pitääkö tänään mennä tosiaan vielä kouluunkin”, Uni valitti. Jäädyin hetkeksi. “Kouluun? Apua, tänäänhän on tiistai! Paljonko kello on!?”

***

Pikakävelimme sisään koulun porteista juuri kun kello soi ja ilmoitti koulupäivän alkavan. Ojensin Unelle hänen laukkunsa ja sanoin kiireisesti: “Ensimmäisenä on historiaa, muistathan missä luokka on?”

“Muistan muistan! Nyt moi moi tai mä myöhästyn!” Uni hätäili hyppien paikoillaan malttamattomana. “Ai niin, ja mulla loppuu koulu tänään jo lounaan jälkeen, muista!”

“Muistan muistan minäkin. Moikka, hyvää koulupäivää!” hyvästelin ja vilkutin kun Uni kääntyi pinkomaan kohti luokkahuonettaan.

Uni istahti Hahtuvan viereen juuri ajoissa ennen kuin opettaja sulki luokan oven ja tervehti oppilaita. Hahtuva kumartui kaverinsa puoleen ja kuiskasi: “Wau, joku tuli kiireellä. Nukuitko pommiin tai jotain?”

Unelta pääsi naurunpurskahdus ennen kuin hän sai pysäytettyä sen. Muutama muu oppilas vilkaisi häntä kummastuneena hänen supistessaan takaisin: “Hah, en ihan. Päinvastoin, itse asiassa. Herättiin Aurin kanssa jo neljältä!”

“Niin aikaisin? Miten sä sitten onnistuit melkein myöhästymään?” Hahtuva ihmetteli kulmat koholla, mutta ei kerennyt saamaan vastausta ennen kuin tunti alkoi toden teolla.

“Tänään”, kuului opettajan ääni luokan edestä, “tutustumme tarkemmin yhteen sivilisaation kehdoista. Termin ‘hedelmällinen puolikuu’ pitäisi olla jo tuttu, se nousi esille viime tunnilla; osaako kukaan sanoa, mihin alueeseen sillä viitataan?”

Sivilisaation kehto, sivilisaation kehto… Uni mietti kuumeisesti, ja lopulta kohotti tassunsa epäileväisesti. Opettaja nyökkäsi hänen suuntaansa: “Unisieppari.”

“Tuota, Indus-jokilaaksoon?” pentu ehdotti. Opettaja puisteli päätään mutta hymyili empaattisesti. “Ei, nyt ollaan Indusjoesta lännessä. Muistaako joku muu?”

“Lähi-itä!” joku vastasi reippaasti.

“Aivan! Tarkemmin hedelmällinen puolikuu tarkoittaa Levantin ja Mesopotamian aluetta. Kuten näette tästä kartasta, ne muodostavat yhdessä kuunsirpin tai puolikuun muotoisen alueen. Joskus mukaan lasketaan myös Egypti, jolloin puolikuu ylettyy Niilin alueelle, mutta aina sitä ei lasketa mukaan. Alueesta tekee erityisen sen erityisen hedelmällinen ja viljelyyn kelpaava ilmasto-” opettaja selitti kunnes huomasi Heiwan nostaneen tassunsa, “kyllä, Heiwa?”

“Tuota noin, eikö Lähi-itä ole aika… aavikkoinen? Ei kokonaan tietenkään mutta sellaisen käsityksen olen saanut”, Heiwa kysyi hieman nolostuneesti. Opettaja hymyili ja vastasi: “Erinomainen huomia. Niin voi helposti luulla! Alue on kuitenkin suuri, ja maanpinnan muodot, ilmasto ja kasvillisuus vaihtelee suuresti sen sisällä. Katsotaanpa Lähi-idän topografista karttaa, josta näkee pinnanmuodot, ja verrataan sitä hedelmällisen puolikuun alueeseen. Huomaatteko mitään? Tässä ei ole vääriä vastauksia - kertokaa vain, mitä näette.”

“Turkista itään kulkee tosi paljon vuoria”, Hahtuva vastasi, mihin Uni lisäsi: “Ja Levantin itäpuolella on myös vähän vuoria, mutta ei yhtä paljon.”

“Lännessä on Välimeri ja idässä Persianlahti”, Nougat huomautti.

“Mesopotamia ja pohjoinen Egypti on tosi matalaa aluetta”, tuli Heiwalta. Opettaja virnisti tyytyväisesti. “Aivan totta kaikki! Mitään muuta?”

Oli hetken hiljaista, kunnes Nougat veikkasi: “No, Egyptissä ja Mesopotamiassa on jokia?”

“Juuri niin! Ja siinä ovatkin kaikki merkitykselliset seikat. Kerrataan”, opettaja sanoi ja kirjoitti liitutaululle puhuessaan: “Yksi: vuoristojen läheisyys, kaksi: merten läheisyys, kolme: jokia, neljä: matalia laaksoja”, hän listasi ja laski liidun kädestään. “Nämä kaikki seikat yksin voivat olla hyödyllisiä kastelun kannalta, ja yhdessä vielä enemmän. Mereltä saapuu kosteaa ilmaa, joka tiivistyy sateeksi törmätessään vuoristoon. Tämä selittää maan hedelmällisyyden Levantissa ja Länsi-Mesopotamiassa, Zagros- ja Taurus -vuoristojen reunoilla.”

“Mutta Egypti ja Itä-Mesopotamia eivät ole lähellä vuoristoja?” Hahtuva kyseenalaisti.

“Siellä kastelu ei toteudukaan sateiden avulla, vaan jokien ansiosta”, opettaja valaisi ja otti esille satelliittikartan Egyptistä. “Kuten huomaatte, asutus ja kasvillisuus löytyvät aivan Niilin varrelta, varsin kapealta alueelta. Näitä alueita joki kastelee, ja muu Egypti onkin nimenomaan aavikkoa. Itä-Mesopotamiaan ei päde kuitenkaan aivan sama idea, vaikka sielläkin salaisuus piilee joissa. Siinä missä Niili tulvii vuosittain juuri idylliseen aikaan viljelyn kannalta, Tigris ja Eufrat tulvivat liian myöhään, silloin, kun vilja olisi jo valmista kerättäväksi. Maa on siis kuivaa kun vettä tarvittaisiin, ja kun vilja on kasvanut, joki tulvii ja pyyhkii viljan mennessään. Paikalliset ratkaisivat ongelman kehittämällä maailman ensimmäisen keinokastelujärjestelmän.”

“Eikö keinokastelu oo huono juttu? Uutisissa luki jotain sellaista kerran”, Nougat ihmetteli.

“Se aiheuttaa maan suolaantumista, mikä pitkällä aikavälillä vaikeuttaa maanviljelyä. Sen takia ohrasta kehittyi alueen merkittävin vilja; se kestää suolaantumista paremmin kuin useimmat ruokakasvit. Toinen merkittävä kasvi oli taateli; taatelipalmuja kasvatettiin paljon varsinkin kaupunkien lähettyvillä, missä oli tarpeeksi työvoimaa taatelien kasvatuksen vaatimaa keinopölytystä varten.”

“Siis söikö ne vaan kauheasti taateleita?” Uni kysyi epäluuloisesti.

“Varmasti niitä syötiin ihan sellaisenaankin, mutta niistä myös valmistettiin kaikenlaista! Esimerkiksi taateliolut oli merkittävä juoma alueella. Siitä tuleekin mieleeni, kapakat olivat pääsääntöisesti naisten omistamia; tämän takia naispuoliset kapakanomistajat ovat yleisiä hahmoja ajan tarinoissa. Eräs tällainen hahmo on Gilgamesh-eepoksessa, jossa hän esiintyy viisaana naisena antamassa moraalisia ohjeita tarinan sankarille.”

“Oo! Voidaanko me lukea se?” Heiwa innostui. Opettaja punastui hieman ja naurahti. “Tuota, ehkä jos jatkatte toiselle luokalle - vanhat tarinat ovat harvoin lapsille sopivia, eikä tämä ole poikkeus. Mutta nyt! Oletteko ikinä miettineet, millaista olisi työskennellä arkeologina? Tänään pääsette kokeilemaan! Jakaantukaa kolmen ryhmiin, kiitos.”

Uni ja Hahtuva muodostivat luonnollisen parin, johon Heiwa liittyi mielellään kolmanneksi. Pian luokka oli siirtynyt pihalle, suurelle hiekkakentälle, johon opettaja oli rajannut sulkukartioilla runsaan kymmenen neliömetrin suuruisen alueen. Hän jakoi oppilaille kasvomaskeja, hanskoja, lapioita ja harjoja. “Tervetuloa kaivaukselle! Tänään etsimme muinaisia esineitä Uus-Babylonian imperiumista. Muistaako kukaan, missä ja milloin Uus-Babylonia sijaitsi?”

Heiwa hyppi paikallaan käsi pystyssä. “Mesopotamiassa ja Levantissa, noin… öö, olikohan se noin 600-500eaa?”

“Aivan oikein, upeasti muistettu! Tarkemmin sanoen noin 630-539eaa. Teidän arkeologitiiminne on määrä löytää tältä alueelta hiekan alle hukkuneita esineitä. Laittakaa maskit päälle niin ette hengitä pölyä, hanskat tassuihin, ja voidaan ryhtyä hommiin!”

Ryhmätyön haastavin osuus oli oikean kaivauspaikan löytäminen. Esineet oli piilotettu lähelle pintaa, mutta niitä piti etsiä monesta kohdasta ennen kuin Heiwan lapio kolahti johonkin kovaan. Kolmikko huudahti innostuneena kuorossa ja syöksyi kaivamaan löytöä esille. Maasta paljastui pieni salinen kulho, jonka pohjaan oli painettu lyhyt tekstinpätkä nuolenpäillä. Saatuaan tekstin täysin esille pyyhkimällä hiekan pois harjalla, kolmikko syöksyi tuomaan kulhon opettajalle. “Löysimme jotain! Siinä on tekstiä!”

“Ohhoh! Katsotaas…” opettaja otti astian käsiinsä ja esitti työntävänsä olemattomia silmälaseja ylös nenänvarttaan. “Arkeologit eivät aina itse tulkitse löytämiään esineitä, vaan heillä voi olla mukana muita ammattilaisia, jotka esimerkiksi lukevat löydettyjä tekstejä. Tämä tässä on akkadinkielinen sana, ja tarkoittaa öljyä. Osaatteko sanoa, mihin esinettä olisi siis käytetty?”

“Öljyn säilytykseen!” Uni vastasi.

“Oikein hyvä arvaus! Oikeassa arkeologiassa on hyvin vaikeaa saada satavarmoja vastauksia; voidaan tehdä vain päätelmiä. Olisi kuitenkin turvallista päätellä tämän olevan astia öljyn säilyttämistä varten. Nyt kun olette löytönne tehneet, voitte siirtyä välitunnille - vähän etuajassa, mutta olette sen ansainneet.”

Hahtuva naurahti pahansisuisesti ja tökkäsi Unea. “Hippa!”

“Mitä- hei, takaisin sieltä!” Uni sanoi ja juoksi perään. Hahtuva oli kuitenkin nopeampi, joten Uni päätyi läpsäisemään ohi kävelevää Ennustusta. “Sä oot Hippa!”

“Täh? Ai, hippaa! Hei, Vesa”, Ennustus sanoi Vesperi Maukulaiselle, joka seisoi vähän matkan päässä.

“Joo?” Vesa vastasi. Ennustus tökkäsi Vesan poskea. “Sä oot… hippa!”

“En mä olen edes pelissä!”

“Nyt olet!” Uni huusi ja juoksi rinkiä lilan pennun ympärillä.

Niin hippapeli levisi vähitellen kattamaan koko koulun pihan. Kun uusi oppilas saapui välitunnille, hän joutui välittömästi jahdatuksi ja jahtaavaksi. Kukaan ei ollut turvassa, ja suuremmaksi ja suuremmaksi paisuva kaaos johti lopulta siihen, ettei kukaan lopulta tiennyt kuka on hippa. Tästä seurasi täysi anarkia, jossa kuka tahansa saattoi ottaa kiinni kenet tahansa, ja pelin tavoitteeksi kehittyi paeta kaikkia muita ja yrittää sanoa “hippa” ennen kuin koskettamasi kissa sanoi saman.

“Hippahippahippahippa!” Uni huusi ja mätki Namua hännällään. Namu romahti hikisenä ja läähättäen ruohikkoiseen maahan. “Mä… en… jaksa! Ei enää. Ei hippaa kuulu pelata näin!”

Uni istahti hiekkaan Namun viereen, lähes yhtä väsyneenä. “Ei kuulukaan, mutta eikö se silti ollut aika kivaa?”

“No… joo, oli se kyllä”, Namu naurahti. Heidän ympärillään meno hiljeni vähitellen. Heiwa, Vesa, Hahtuva ja Ennustus saapuivat heidän luokseen ja kellahtivat hekin maahan. “Aivan uskomaton hippapeli!” Hahtuva nauroi, naama korvasta korvaan leveässä hymyssä. Ennustus hymähti. “Jos sitä saattoi enää hipaksi kutsua. Joukkomania pyyhkäisi yli Mouruposken koulun kuin hurrikaani!”

“Eeehh… Muuten mahtavaa, mutta me ollaan kaikki aivan pölyn ja hien peitossa”, Heiwa huomautti nenä kurtussa. Namu haisteli turkkiaan. “Ei se niin paha ole, ja aurinko kuivaa! Täällä on muuten aika lämmin, huomasiko kukaan muu?”

“Understatement of the year”, Heiwa vitsaili. Uni kurtisti kulmiaan. “Anter jier… Mikä?” “Se tarkoittaa ‘vuoden aliarviointi’”, Heiwa selitti, “en aiemmin tajunnutkaan, mutta taidan olla porukan ainut joka lukee englantia?”

“Joo, kai. Mutta et ainut kielten opiskelija: mulla on ruotsia”, Hahtuva sanoi. Uni nosti tassunsa ilmaan ja lisäsi: “Mä opiskelen saksaa!”

“Mulla on italiaa”, Ennustus mainitsi. Vesa vihelsi vaikuttuneena. “Wau miten siistejä kieliä! Mä en lue mitään kieltä.”

“Mullakaan ei ole mitään, ei oikein mun juttu. Mä tykkään enemmän taitoaineista, erityisesti kuviksesta!” Namu selitti.

“No sä oletkin aikamoinen taiteilija”, Ennustus kehui. Namun korvat punastuivat hieman. “En mä nyt niin hyvä…”

“Namu”, Hahtuva sanoi ja tuijotti kissaa vakavasti, “kyllä sä olet.”

“Mutta kun-”

“Ota kehu vastaan, Namu!” Uni sanoi hieman kiusoitellen. Vesa naurahti kevyesti: “Namu da Vinci, oikea vastaus tässä tilanteessa on ‘kiitos’.”

“Voi apua, oikei, öö, kiitos?” Namu kiitti ujosti. “Missä te muut olette hyviä?”

Oli hetken hiljaista, kun kaikki pohtivat asiaa. Ennustus tarjosi: “Mä oon ollut mukana toimittajakerhossa jo jonkin aikaa. Siinä, kai?”

“Mä olen hyvä historiassa”, Heiwa vastasi. Vesalle tuli älynväläys: “Mä tiedän ihan super paljon tieteisfiktiosta! Hetkonen, lasketaanko se taidoksi? Mä olen tosi hyvä... tietämään scifistä.”

“Mä oon hyvä ruotsissa. Jag talar svenska ganska flytande!” Hahtuva sanoi. Uni mietti vielä hetken, kunnes sanoi: “Tuota, mä en tiedä olenko mä ihan vielä tosi hyvä missään erityisesti, mutta mä olen jonkin verran hankkinut tasomerkkejä!”

Vesa nyökkäili tyytyväisenä. “Ollaan siis kaikki hyviä jossain. Eikä se ole edes tärkein juttu!”

Ennustus kohotti oikeaa kulmakarvaansa kysyvästi. “Mitä meinaat?”

“Me ollaan kaikki vasta ihan pentuja! Tosi nuoria vielä! Mitä väliä sillä on, onko meillä jotain erityiskykyjä tässä iässä? Meillä on vielä vaikka kuinka paljon elämää jäljellä!” Vesa selitti ja viittoi tassuillaan innostuneena. Namu katsoi häntä suurilla silmillä. “En ole ajatellutkaan sitä noin, mutta…”

“Varsinkin te kolme”, Vesa sanoi ja osoitti porukan nuorimpia, “Heiwa, Namu ja Uni. Te olette vasta, mitä, pikkupentuja! Voi, koko elämä edessä… Ei niin kuin meillä vanhuksilla”, hän sanoi liioitellun surullisesti ja painoi dramaattisesti tassunsa sydämelleen.

“Vesa… Me ollaan molemmat vasta yhdentoista ikäpisteen ikäisiä”, Hahtuva huomautti. “Ei mekään mitään muinaisjäännöksiä vielä olla.”

“Jos te olette vanhuksia, mikä ihme mä sitten olen?” Ennustus parahti.

“Muumio. Yksi tassu haudassa”, Vesa vastasi vakavana. Uni nyökkäili. “Jep. Onhan eläkeasiat jo hoidettu kuntoon? Säästöjä ja sijoituksia?”

“Patukka raukkaa! Mahtaa olla rankkaa huolehtia eläkeläiskissasta”, Vesa sanoi ja taputti Ennustusta lohduttavasti olalle. Heiwa pyöritteli päätään. “Okei okei, hauskaa on pidetty, nyt stoppista.”

“Sori Ennustus - en mä oikeasti pidä sua vanhana”, Uni pahoitteli hieman nolona. Ennustus nauroi: “Älkää huolehtiko, hauskaa se oli.”

Namu venytteli leveästi ja haukotteli. “Ai kauhea miten mukavaa tässä on.”

Uni kellahti hänkin istuma-asennosta makuulleen nurmikkoon. Ilma tuoksui pölyltä, suolalta, ja äskettäin leikatulta ruoholta. Oli hiljaista; vain lintujen laulu kaikui koulun pihalla, ja sekin oli vähentynyt merkittävästi näin myöhään kesästä. “On tosiaan. Eikä ainakaan pääse tulemaan kylmä!”

“Hah! Jos mitään, niin tässähän saa auringonpistoksen”, Ennustus tokaisi. Kaveriporukka köllötti hetken paikoillaan sen kummempia puhumatta. Lopulta Vesa rikkoi hiljaisuuden: “Onpa mukavan hiljaista.”

“Niinpä. Hetkonen, hiljaista? Eikö, missä…” Heiwa tajusi jonkin olevan pyörässä ja hyppäsi pystyyn. “Jösses, apua! Kaikki on mennyt jo tunnille, me ollaan vaikka kuinka myöhässä!”. Tästä syntyi yleinen paniikki kun pennut rimpuilivat tassuilleen, etsivät laukkujaan ja laukuistaan lukujärjestyksiään.

“Mitä seuraavaksi on?” Uni hätäili. Ennustus huusi: “Äidinkieltä! Äkkiä, luokka on tässä suunnassa!”

“Mistä sä tiesit että on äikkää? Sä et katsonut lukkaria”, Vesa kysyi. Ennustus vinkkasi silmää ja vastasi: “Iän ja kokemuksen hyviä puolia. Mä muistan lukkarin ulkoa.” Vesa virnisti. “Nerokasta! Ja nerokkuudesta puheen ollen, mitä ihmettä me selitetään maikalle?”

“Sanotaan että mä ja Heiwa eksyttiin pihan ulkopuolelle, ja te neljä lähditte etsimään meitä”, Namu improvisoi.

“Ei parempiakaan ideoita! No niin, totuuden hetki…” Uni sanoi ja pysähtyi äidinkielenluokan ovelle. Hän koputti varovasti, ja ovi aukesi.

Opettaja uskoi selityksen, mutta torui Unea, Hahtuvaa, Vesaa ja Ennustusta siitä, että he eivät olleet hakeneet välituntivalvojaa etsimään kadonneita tyttöjä. Hahtuva sai kuitenkin puhuttua hänet ympäri, käyttäen hyödyksi loistavaa menestystään äidinkielestä, ja lopulta kaikki pääsivät kuin koira veräjästä. Melkein ainakin; koko porukka sai tehtäväkseen tunnille lisätä pilkkuja pilkuttomaan tekstiin, mikä oli kaikkien mielestä kuolettavan tylsää ja mieltä turruttavaa. Uni oli kuitenkin tyytyväinen selvittyään ilman jälki-istuntoa, sillä sinä iltapäivänä häntä odotti…

...värkkäilykerho! Ensimmäistä kertaa sitten ilmoittautumisensa Uni pääsi osallistumaan kerhon kokoontumiseen. Kerhovalinta oli tullut minulle hieman yllätyksenä, sillä värkkäilykerho ei edes kuulunut listaan kerhoista, joista olimme Unen kanssa keskustelleet. Kissa oli selittänyt, että halusi päästä luomaan jotain konkreettista, saada jotakin jota katsoa ja pidellä, josta oman työn, vaivan ja taidoissa etenemisen näkisi. Hän ei ollut käyttänyt noita sanoja, mutta niin asian saattoi tiivistää. Kerhon puoleensavetävyyttä oli lisännyt myös sen jäsenmäärä; kolme olemassaolevaa jäsentä oli jopa isoja ryhmiä arastelevalle pennulle sopiva määrä. Tarpeeksi pieni ollakseen helposti hahmotettavissa ja intiimi, mutta ei niin pieni että joutuisi jatkuvasti huomion keskipisteeksi. Tästä huolimatta Uni oli näkyvästi hermostunut lyhyellä kävelymatkalla kerhohuoneeseen.

“Positiivista tässä on, että minä en voi lyödä vasaralla peukaloon”, Uni sanoi äänekkäästi ja näytti minulle tassua. “Minulla ei näes ole peukaloita.”

“Kissa-anatomian ehdottomia plussapuolia”, vastasin. Uni nauroi, mutta ääni oli pakotettu ja rasahtava. Huumori, paras maski ahdistuneisuudelle. “Uni, jos et halua osallistua, voidaan hyvin jättää välistä. Vapaaehtoistoiminta on vapaaehtoista.”

“Sä maksoit jo mun jäsenyydestä”, Uni mutisi lähes niin hiljaa, etten kuulisi. Hän tuijotti tarkoituksenmukaisesti tassujaan; ei todellakaan minun suuntaani. Otsani rypistyi. “Se oli neljä penniä. Ja vaikka se olisi ollut neljäsataa penniä, se ei silti velvoittaisi sinua osallistumaan jos et tahdo.”

“Mutta… Kyllä mä tahdon! Tai tahdoin? Vielä tänään koulussa mä olin ihan innoissani, mä hädin tuskin maltoin odottaa. Mutta nyt mä vaan…” Uni selitti ja vaimeni. Huokaisin. “Saanko antaa halin?”

Uni nyökkäsi, ja kumarruin antamaan kissalle ison karhunhalin. “Mä ymmärrän kyllä. Vaikka kuinka tykkäisi jostain ja haluaisi tehdä jotain, välillä vaan ahdistaa. Se menee ohi, mutta jos on liikaa niin sitten on liikaa. Haluatko mennä kerhoon, vai palataanko kotia?”

Uni oli hetken hiljaa ja mietti. “Haluan.”

“Selvä juttu! Taidetaan olla vähän myöhässä, eli ei kun matkaan”, kehotin ja laskin Unen varovasti takaisin jaloilleen.

Värkkäilykerho ei ollut ainoa kerho, joka sillä hetkellä oli kokoontumassa. Samalla, kun värkkäilijät kerääntyivät työpöytien ympärille, lava raikui sirkuskerholaisten harjoituksista. Joku tömähti trapetsilta pehmeälle patjalle, jonglööraaja juoksi huoneen halki tippuneiden pallojensa perässä, ja jossain räjähti. Se taisi tulla keksijäkerhon suunnasta; ilmaan kohosi pieni violetti savupilvi, jonka vieressä harmaanvalkoinen aikuiskissa räkätti naurusta.

“Koska paikalla on ensikertalaisia, lienee kannattavaa vetää esittelykierros”, tuumi vieressäni seisova, violettitukkainen tyttö. “Minä olen Kirsikka, ja tässä ovat hoidokkini…”

“Mä olen Tuhka”, musta kissa hänen vierellään sanoi hiljaa ja hymyili hieman ujosti. “Hauska tavata.”

“Ja mä olen Elmerin Elmo Elimero Maukunen! Myös Kirsikan hoidokki - sanokaa mua ihan vain Elmoksi”, esittäytyi lilanharmaa pentu, jonka päässä nökötti suuri pipo.

“Minut kaikki jo tuntevatkin, mutta olen siis simssiliini”, sanoi hoitolan ylläpitäjä. Hänen kissoistaan kerhossa oli vain yksi: “Ruu, sanokaa vain Ruu. Ja sä ootttt… En mä muistakaan, anteeksi”, Ruu pahoitteli Unelle.

“Ei se mitään”, Uni sanoi, “Mä olen Unisieppari eli Uni. Ja mun hoitaja on Auri!”

“Hei minultakin. Millainen on päivän agenda?”

Kirsikka löi kämmenensä yhteen innostuneesti. “Meillä saa aina puuhailla omien töiden parissa jos niin haluaa, mutta meillä on myös tälle kerralle suunniteltuna eräs yleishyödyllinen projekti. Kirjastossa on nimittäin pöytä hajonnut silkan kirjojen painon takia, ja meitä on pyydetty rakentamaan uusi pöytä”, hän selitti.

“Miten joku on hajottanut pöydän kirjoilla? Mistä ne edes sai niin paljon kirjoja!” Ruu kumartui kuiskaamaan Unelle. Uni supisi takaisin: “Aikamme suuria mysteerejä. Joka tapauksessa ei ole vaikeaa tehdä parempaa pöytää kuin edellinen.” “Hahaa, ei tosiaan”, Ruu hekotti.

Autoin Kirsikkaa kantamaan lautoja pöytäsahan luo. Ensimmäisenä vuorossa oli lautojen mittaaminen ja merkitseminen niin, että kaikista saatiin yhtä leveitä. Simssiliini sanoi vakavasti jakaessaan: “Pöytäsahat voivat olla vaarallisia, vaikka meidän käyttämässämme sahassa onkin turvamekanismi, joka pysäyttää sahan jos joku vahingossa osuu siihen. Jonkun ihmisen pitää hoitaa laudan työntäminen sahaa pitkin, mutta kissat voivat auttaa työntämällä lautaa poikittain; muuten tulee epätasaista jälkeä.”

Kaikki hoitajat sahasivat vuorotellen samalla kun kissat tukivat lautaa sivulta. Elmo ihaili: “Kylläpä se leikkaa tasaisesti! Näyttää siistiltä.”

“Jep”, Tuhka sanoi, “Paljon siistimpää kuin jos olisimme yrittäneet sahata perinteisellä sahalla. Osaatteko kuvitella?”

Unen suosikkiosa pöydän rakentamisessa oli ehdottomasti hiominen. Ensin pääsi hiomaan karhealla, sitten hienolla pinnalla, märällä ja kuivalla. “On niin kivaa, miten pääse näkemään ja tuntemaan kuinka pinta siliää”, Uni huokaisi tyytyväisenä pyyhkiessään kokoon liimatun pöytälevyn pintaa kostealla rätillä.

“Eikö vaan! Mutta parasta tässä on, että hioessa ei voi vahingossa sahata itseltään raajoja”, Ruu kauhisteli. Elmo puisteli päätään. “Kauhea ajatus!”

Kirsikka hipaisi pöydän pintaa sormenpäillään. “Wau, tämähän on sileää kuin voi!”. Uni virnisti tyytyväisenä. “Me tehtiin hyvää duunia”, pentu kehui. “Mutta yhtä asiaa en tajua - miten me saadaan jalat paikalleen?”

“Näillä!” simssiliini sanoi ja nosti esille pussillisen pienehköjä, metallisia, ruuveilta näyttäviä esineitä. “Ne ovat kierreholkkeja. Ensin holkki ruuvataan kiinni pöydän pohjaan, ja sitten pöydänjalka ruuvataan holkkiin.”

“Miiitäää”, sanoi Elmo. Simssiliini hymyil kannustavasti. “Se on yksinkertaisempaa kuin miltä kuulostaa!”

“En ihan tiedä uskonko.” Elmo kurtisti kulmiaan. Uni sipsutti hänen luokseen. “Voitaisiinko me työskennellä parina? Menee helpommin niin.”

Elmo näytti hieman yllättyneeltä, mutta ilahtui ehdotuksesta. “Totta kai! Voisiko Auri auttaa?”

“Mielelläni. Katsotaas… Eli tämä porataan tähän…”

Jalkojen kiinnittäminen ei loppujen lopuksi todella ollut vaikeaa. Uni tykästyi suuresti porakoneen käyttämiseen: “Se on niin painava”, pentu selitti innostuneesti, “mutta se pitää mahtavaa ääntä! Ja ruuvit porautuvat sen avulla niin vaivattomasti.”

“Kumpi oli kivempaa, hiominen vai poraaminen?” minä kysyin. Uni mietti pitkän aikaa. “Molemmat.”

“Enää viimeistely jäljellä”, Kirsikka ilmoitti, “eli…” hän veti nurkan takaa esiin maalipurkkeja. “maalataan!”

Kissat henkäisivät innostuneesti. “Millä värillä?” “Voidaanko me maalata monilla väreillä?” “Entä kuviota?” “Oo, mä haluan piirtää ampiaisia.” “Ampiaisia ja kukkia!”

“Onpa kesäinen idea”, ihastelin. “Sopiiko se kaikille? Ampiaisia ja kukkia?”

Kissat nyökyttelivät rivissä. Tuhka nosti tassunsa saadakseen puheenvuoron. “Tuota, millä värillä me maalataan tausta? Oletan että me maalataan ensin yhdellä värillä, ja sitten lisätään ampparit ja kukat.”

“Mikähän väri sopisi… Ampiaiset ovat tietenkin keltamustia, minkä värisiä kukkia ajattelitte maalata?” kysyin.

“Pinkkejä! Tai ei ihan pinkkejä, enemmänkin vaaleanpunaisia. Lohenpunaisia?” Ruu pohdiskeli ja katsoi tassuaan. “Kissan tassun värisiä!”

“Jooo! Tassukukkia!” Uni nyökkäili.

“Tassukukkia… Oo! Voidaanko me maalata tassuilla? Niin kun, painetaan tassu maaliin, ja sitten painetaan tassunjälki pöytään, ja tehdään niistä ‘kukkia”, Tuhka ehdotti. Elmo hymyili. “Kuulostaa kivalta… Sotkuiselta, mutta kivalta.”

“Ihana idea! Jos kuvat tehdään noilla väreillä, sininen voisi olla hyvä taustaväri; turkoosiin ja vihreään taittava merensininen”, sanoin. Kirsikka kaivoi esille ämpäreitä ja muovisia lusikoita. “Eli ei kun sekoittamaan värejä. Neljä kissaa, neljä väriä - kyllä, myös keltainen ja musta pitää sekoittaa, muuten niistä tulee liian kirkkaita verrattuna muihin, murrettuihin sävyihin. Kuka haluaa sekoittaa sinistä?”

Uni ei tykännyt maalaamisesta yhtä paljon kuin poraamisesta ja hiomisesta, varsinkaan taustavärin maalaamisesta - “Blääähh, tylsää! Miten paljon maalia tähän voi tarvita?” - mutta pinkkiin maaliin dipatuilla tassuilla käveleminen oli hauskaa. Hitaasti, pohdiskelevasti, Uni painoi etutassunsa pöydän jalkaan. Tassu painautui puun pintaan, ja yhtä hitaasti vetäytyi irti. “Waau.” Uni lähes työnsi nenänsä märkään maaliin ihmetellessään tassunjälkeä. “Se on minun tassuni. Pöydässä.” Kumarruin katsomaan. “Juu-u, siinä se on. Öm?”

“Ja se pöytä menee kirjastoon”, Uni lausui hitaasti, “missä mun tassu tulee olemaan vaikka kuinka kauan.”

“No, kunnes joku onnistuu rikkomaan sen kirjoilla! Mutta periaatteessa.”

“...”

“Mitä mietit?”

“Waaau.”

“Jep! Se on upeaa, miten luomamme asiat voivat elää niin pitkään. Kaikki eivät tule tietämään kenen tassunjälki se on ja ketkä rakensivat pöydän, mutta he pääsevät silti nauttimaan pöydän kauneudesta ja hyödystä”, selitin. Uni poimi pienen pensselin, kasteli sen keltaisella maalilla ja piirsi tassunjälkensä keskelle keltaisen ympyrän, kuin kasvin heteitä. “Hieno”, hän sanoi ja hymyili tyytyväisesti.

Rapsutin Unen korvaa ylpeänä. “Todella! Jatketaanko maalaamista?”

***

Se on vaalmiiis! Miten 16-sivuisen mourutarinan saa kirjoitettua muutamassa päivässä, mutta pakollisiin esseisiin menee kuukausia? : D Kesäbingoa varten tässä tehtiin ota aurinkoa; makoile nurmella; leiki hippaa; ihaile auringonnousua. Mukana kaikessa paitsi auringonnousun ihailussa olivat sovitusti Vesa (simssiliini) ja Ennustus (Patukka), mutta kirjoitin mukaan myös Namun (Tyrsky).

Tarpeet:
+leikkimistarve
+hygieniatarve
+siisteystarve

Öäähhh mitäs muuta? Nyt saisinko Viirun? Musta tuntuu että mä unohdan jotain, mun piti julkaista tämä tarina jo eilen, mutta sain migreeniauran jonka kanssa kirjoittaminen ei oikein sujunut. Sen ansiosta en muista mitä kaikkea lopputekstissä piti sanoa x dd Mennään tällä, sanon viekussa jos jotain muistuu mieleen : D



Tykkään aina kun hoitajahahmosi taiteilijaluonne näkyy, hauskaa miten Unikin innostui piirtämisestä! Paljon sitä ehtiikin kun on jalkeilla varhain, jotenkin tosi absurdi ajatus että ennen koulun alkua ehtisi käyttää aikaa siivoamiseen (eiku hetkinen, pesinhän mäkin silloin kerran opiskelukämpän lattioita ennen kouluun menoa ku mopin varsi katkesi...) Tykkäsin kun Hahtuva epäili kiireellä saapuneen kaverinsa nukkuneen pommiin kun totuus oli hieman erilainen. .-D Ai että tykkään näiden tarinoidesi hissanopesta, hän järkkää tunneille aina tuollaisia vähän erilaisempia tehtäviä kuten tuo arkeologi-etsimistehtävä! Hyvinhän sinä sait ujutettua muita kissoja mukaan menoon, näki että olit huolella perehtynyt heidän luonteisiin yms. .-) Aika nokkelasti tunnille myöhässä saapuneet kisut onnistuivat puhumaan itsensä pois rangaistuksista. .-D Kivat nuo perustelut Unen valinnasta värkkäilykerhoon liittymiseen, joskus pieni ryhmäkoko voi olla myös plussaa! Uni vaikuttaakin innokkaalta remontoijalta kun nauttii porakoneen äänestä. x-) Loppu meni jo melkein syvälliseksi kun mietitte miten rakentamanne pöytä tulee hyödyttämään jatkossa kaikkia niitäkin jotka eivät edes tiedä kenen tassunjälkiä siihen on maalattu. Saat 86 penniä, kouluplussat & kerhomerkin Unelle ja lisään vielä Viirunkin! .-D

[Auri]

“Waaau”, Uni ihmetteli ja kumartui lähemmäs tyynyllä nököttävän karvapallon puoleen, “se on pikkuinen.”

“Samalta sinäkin näytit vielä melko äskettäin”, huomautin, “etkä sinäkään näin pienenä kauaa pysy, vai mitä, Viiru?”

“En!” Viiru ilmoitti päättäväisesti. “Muthta tulee itho!”

“Toki, kunhan malttaisit syödä”, sanoin ja tarjosin tuttipullollista maitoa. Viiru nirpotti hetken, mutta ryhtyi kuitenkin juomaan pullosta. Uni katsoi kulma kurtussa. “Mitä varten Viiru juo tuttipullosta? En mä juo tuttipullosta.”

“Viirulla ei ole kunnolla hampaita”, selitin ja vedin pullon hetkeksi pois voidakseni näyttää hampaattomat ikenet. “Ne puhkeavat vasta muutaman viikon iässä.”

“Thitten mä olen hurja!”

“Hampaattomuudesta johtuu myös ässävika. Sen pitäisi mennä pian pois.”

“Hmm… Hei Viiru”, Uni sanoi ja kumartui pienemmän pennun puoleen, “sano ‘vesihiisi sihisi hississä’.”

Viiru katsoi Unea silmiin synkästi. “En.”

Uni nauroi yllättyneenä. “Oooof… okei, huono vitsi.” Viiru näytti kieltään ja jatkoi juomista.

“Nyt kun on viimein vapaapäivä ilman koulua tai kerhoja tai dediksiä, miltä kuulostaisi mennä ulos? En ole päässyt rannalle koko kesänä”, ehdotin ja kaivoin yhdellä kädelläni esille kännykän, johon avasin alueen kartan. Hoitola oli pieni, harmaa neliö, josta kilometrin päässä nökötti pieni kaupunki. Kaupunkiin johtavaa tie myötäili pientä järveä, jonka saattoi nähdä hoitolarakennuksen ylempien kerrosten ikkunoista. Hieman kauempana vastakkaisessa suunnassa alkoi meri; vain mitätön poukama, josta ei nähnyt avoimelle selälle, mutta jota täplittivät monet pienet saaret. Uni tihrusti kännykän pientä näyttöä. “Mennäänkö me järvelle vai merelle?”

“Merelle!” Viiru sanoi ja osoitti tassullaan merenrantaa. “Järvet on tylsiä.”

“Oletko käynyt järvenrannalla ennen?” kysyin.

“En.”

“Mistä sä sitten tiedät että ne on… ihan sama, merenranta kuulostaa munkin mielestä kivemmalta. Siellä on enemmän ja erilaisia simpukoita”, Uni myöntyi. “Ja suolaista vettä ja hienompia kaloja.”

Ja vaaleita laineita nuolemassa valkoista hiekkaa, vetämässä sitä jyvä jyvältä mukanaan sinisenä hohtavaan poukamaan. Ja nainen ja kaksi kissaa seisomassa ruohon ja hiekan rajalla tähyilemässä horisonttiin, joka pilkisti saarien lomasta.

Rannalla puhalsi kevyt tuuli, joka heilutti pitkiä hiuksiani ja sai Viirun sylissäni siristämään silmiään. Unen silmät olivat leveät hänen katsoessaan maisemaa kiehtoutuneena. “Tulivuoria!”

“Tulivuoria!? Miththä?”

“Ei täällä ole tulivuoria”, selitin, “ne ovat ihan tavallisia saaria.”

“Mutta telkkarissa oli kuvia tulivuorisaarista, ja ne näytti ihan tolta!” Uni argumentoi päättäväisesti.

“Niitä oli todennäköisesti kuvattu aika kaukaa - oikeat tulivuorisaaret ovat isoja. Paljon isompia kuin nuo.”

Uni mulkoili minulle ja nousi seisomaan jalkaani vasten supistakseen Viirulle: “Älä kuuntele tota, se on tylsä ja valehtelija - kyllä ne on tulivuoria.” Viiru nyökkää vakavasti. “Thelvä.”

Laskin nuoremman pennun hellästi maahan saadakseni toisenkin käteni vapaaksi, ja ryhdyin levittämään Unen sinistä makuualustaa ruoholle. En ollut vielä hankkinut toista makuualustaa Viirulle, mutta pennut olivat vielä niin pieniä, että he sopisivat varmasti sovussa yhdelle alustalle. Kyseiset pennut juoksentelivat sillä hetkellä kohti vesirajaa, Viiru hitaasti ja kompastellen upottavassa hiekassa, ja Uni sprintaten ympyröitä hänen ympärillään. “Juostaan! Kunto nousee, kunto nousee!”

“Eikä sitten mennä veteen, Viiru on liian pieni!” huusin perään. Uni huusi vastaukseksi: “Ei mennä! Me etitään simpukoita!”

Laskin korillisen mansikoita makuualustan päälle, ja käännyin läheisten puiden puoleen. En ollut löytänyt marketista riippumattoja, joten oli lainannut sellaista hoitolasta. Sidoin molemmat päät puihin, mutta en vielä laskeutunut köllöttämään matossa - ensin piti käydä vahtimassa kissoja.

“Oo, katso! Nämä simpukat on sellaisia, että niihin on vangittu meren ääni”, Uni selitti ja ojensi suurta kotilon kuorta Viirulle, joka otti sen haltioituneena tassuihinsa. “Paina se korvaasi vasten.”

Viiru kuunteli kuorta hiljaa. “Miten ääni on saatu vangittua?”

“Hmm… Ehkä jokin merenhenki teki rikoksen, ja joutui vankilaan?” Uni ehdotti ja skannasi hiekkaa toisen kotilon kuoren varalta. Viiru murjotti. “Merenhenki raukkaa.”

Kyykistyin kissojen viereen. “Sen takia ei kannata kerätä simpukoita mukaan; muuten vangit eivät voi päästä takaisin mereen!”

Viiru näytti säikähtäneeltä ja katsoi alakuloisesti pitelemäänsä kuorta. “Pitäisikö tämä sitten heittää takaisin mereen?”

“Sen voi jättää siihen, mistä se löytyi.”

“Jos niitä ei voi ottaa mukaan koska niissä on vankeja,” Uni päätteli, “niin sitten muunlaisten simpukoiden vieminen on ookoo!”

Hymyilin pahoittelevasti. “Sori, mutta ei. Jos kaikki kävijät viesivät mukanaan simpukoita, tänne jäisi niitä kovin vähän. Ja luonnossa ne hajoavat ravintoaineiksi ja hiekaksi! (Luulisin).”

“Blääähh… Jos niitä ei saa ottaa mukaan, mitä järkeä niiden etsimisessä on?” Uni ihmetteli. Viiru nyökkäili mukana. Pohdin sopivaa vastausta. “Mitä järkeä auringonnousun katselussa oli?”

“...Se… Näytti mukavalta? Ja mä muistan sen, ja me piirrettiin se - niin mä voin nähdä sen uudestaan!”

“Ja piirroktheth… piirrokthethta mäkin pääthen näkemään then, vaikka en thillon nähnytkään.”

“Me voidaan tehdä sama asia simpukoiden kanssa. Me voidaan katsella niitä nyt, ja ihastella niitä, ja vaikka piirtää ne jos haluamme! Eli sillä on silti arvoa, vaikka kokemusta ei saisikaan konkreettisesti otettua mukaan”, selitin ja nostin hiekasta osittain vajonneen, sinisen simpukankuoren. Sävy oli murrettu, ja vaaleni simpukan reunoja kohti, jossa tummansininen liukui merensinisen kautta lähes keltaiseksi. Pituussuunnassa pintaa pitkin kulki tummia, epätasaisia juovia. “Katso, Viiru - tällä on viiruja!”

“Oo!” pentu otti simpukan tassuihinsa ja katsoi sitä valoa vasten. “Se kimmeltää!”

Uni käveli hitaasti rannalla, koluten hiekasta löytöjä. Välillä hänen tassunsa pölläyttivät ilmaan hiekkapilven, joka sai aivastamaan. Ilma tuoksui hiekalta, pölyltä ja kuumuudelta. Mutta taustalla oli nuotti jostain muusta, jostain enteilevästä. Uni nosti katseensa hiekasta horisonttiin. Saarien toisella puolella kohosi tummia sinisiä pilviä. “Auri! Katso mitä pilviä!”

Siristelin horisonttia, suojaten silmiäni auringolta. Tosiaan, mereltä lähestyi tumma rintama. “En usko että ukkostaa, mutta sataa saattaa. Onneksi kesäsade on lämmintä.” Poimin Viirun, joka edelleen ihmetteli löytämääni simpukkaa, ja vein pennun makuualustalle. Otin esille pienen kulhon ja lusikan, ja ryhdyin murskaamaan mansikkaa muussiksi. “Sano 'aa'!”

Viiru söi tyytyväisenä mansikkasosetta ja seurasi sivusta Unen etsintää. Näytti koomiselta, kuinka vaaleanharmaa pentu hiipi matalassa, katse tarkasti maassa, häntä heiluen hitaasti ja pohdiskelevasti. Hän kulki siksakkimuodossa, jättämättä neliömetriäkään tutkimatta. Näky muistutti minua niistä eläimistä, joiden työ oli etsiä miinoja miinakentiltä. Yhtäkkiä Uni säpsähti ja syöksyi nappaamaan maasta jotain suuhunsa.

“Gahhogaa!” hän huusi innostuneesti juostessaan suuntaamme.

“Mitä löythit?”

Uni laski suustaan suuren kotilon. “Kattokaa! Se on tosi iso, ja ihan valkoinen ja kirkas, ja siinä on pilkkuja, ja spiraaleja-”

“Ääk, se elää!” kiljaisin säikähtäneenä. Kuoressa asui kotilo! Uni virnisti leveästi. “Jep! Siinä on tyyppi!”

“The on aika itho. Mun taththua ithompi”, Viiru huomautti ja näytti tassunsa kotilon vieressä. Tosiaan, jo pelkkä näkyvä, elävä kotilo oli pennun tassua suurempi, jättimäisestä kuoresta puhumattakaan. “Öh, Uni, ethän koskenut itse kotiloa? En ole varma, mutta ne saattavat kantaa sairauksia.”

“En kai? En mä muista. Mutta kato miten söpö se on!” Uni silitti näkinkenkää, mikä sai kotilon vetäytymään. “Aaa, joo, onhan se. Kauneus on katsojan silmissä! Mutta tulehan nyt syömään mansikoita, ja lakkaa käpeltämästä sitä, pliis.”

Vastahakoisesti Uni istahti Viirun viereen makuualustalle syömään. Murskasin kulhoon mansikoita Viirulle ja siirryin itse riippumattoon. Olin tuonut mukanani pokkarin, jonkin fantasiatrilogian ensimmäisen osan, jota asetuin lukemaan. Tuuli oli laantunut lähes kokonaan, eli kuuma ilma seisoi ympärillämme. Onneksi puut tarjosivat varjoa, muuten olisimme kärähtäneet.

Unisieppari lappoi mansikoita suuhunsa kaksin tassuin, ilmeisesti välittämättä - tai tietämättä - mansikoiden ylensyömisen aiheuttamista vatsakivuista. Hänen vieressään Viiru nuoli mansikkamössöä kulhosta karhealla kielellä, tuhisten äänekkäästi. Meren vangitsematon kohina. Työnsin riippumaton liikkeelle jalallani ja keinuin hiljaa. Sen narut narisivat vaimeasti. Hetken hiljaisuuden jälkeen Uni loikkasi riippumattooni, kompastui maton reunaan, ja kaatui päälleni. “Oof!”

“Apuva! Ei kai sattunut?”

“Ei, äh, tulin pyytämään mun pelikonsolia. Haluan pelata!”

“Hmmm… Jos lupaat olla tiputtamatta sitä hiekkaan. Hiekka ja teknologia eivät sovi yhteen.”

Uni vinkkasi silmää ja kipitti takaisin Viirun luokse. “Katso, Viiru! Sain tämän pari päivää sitten. Eräs ei suostu ostamaan mulle monia pelejä, sanoo että oon liian ‘pieni’, mitä en tajua - kyllä mä yletän painamaan kaikkia näppäimiä!”

“Haththua. Mitä tekemithtä koolla on then kanssa, mitä voi pelata?”

“Niinpä! Enemmänkin se vaikuttaa siihen, millä voi pelata - mä oon liian pieni pelatakseni vaikka tietokoneella.”

“Auri on haththu.”

Hihitin itsekseni ja upotin nenäni takaisin kirjaani samalla kun kuulin jonkin farmauspelin ääniä. Uni selitti Viirulle, miten konsolia käytetään. “Tästä liikkuu, kokeile - ylöspäin niin ylös, vasemmalle niin vasemmalle, niin edelleen. Ja tämä on, öh, interact eli… Sillä voi tehdä asiota?” “Tehdä athioita?” “Joo! Niin kun poimia niitä ylös tai avata ovia. Ja sitten kun on poiminut tavaroita mukaan, niistä näkee listan tästä…”

En huomannut auringon hävinneen piiloon ja taivaan hämärtyneen, kunnes pieni vesipisara laskeutui kirjalleni. “Oho! Sataa.” “Wau, sataa!” “Thataa?”

“Ai niin, Viiru, sinähän et kai ole edes nähnyt sadetta ennen, vai? Tähänastinen elinaikasi on ollut kovin kuuma ja kuiva”, huomautin. Viiru puisteli päätään. “En. Tää on eka kerta.”

“Oikeesti? Tule, meidän pitää nauttia sateesta! Auri, ota tämä, kato ettei se kastu”, Uni sanoi ja antoi pelikonsolin takaisin ennen kuin lähti juoksemaan Viirun perässään avoimen taivaan alle.

“Ääk! The on kylmää”, Viiru säpsähti. Uni nauroi ystävällisesti. “Se vaan säikäyttää alussa, mutta ei se oikeasti ole kylmää - tämä on tosi lämmin sade.”

Viiru katsoi ylös tummaan taivaaseen, josta vesipisarat laskeutuivat kiihtyvää tahtia. “Onpa kaunithta!”

Unen posket melkein kramppasivat hymyilemisestä. “Jeepp! Sade on ihanaa. Se on raikasta, ja kuulostaa kivalta, ja…” Uni avasi suunsa isoksi, “maistuu hyvältä.”

Katsoin huvittuneena, kuinka pennut seisovat vierekkäin ruoholla ja tuijottivat taivaisiin, suut auki, niskat kenossa. “Aaaa.” “Nam.”

“Uni, Viiru! Meidän pitää lähteä kotia kohti ennen kuin kastutaan totaalisesti.”

Pennut kipittivät luokseni, ja poimin Viirun kainalooni jotta hänen ei tarvitsisi kävellä koko kotimatkaa. Uni tanssahteli edellämme, pyörien ja syöksyillen ympäriinsä. Liike oli villi ja huoleton tavalla, jolla vain pentu voi liikkua. Hän hyppi vähitellen muodostuviin lätäköihin, sotkien turkkinsa mutaan, ja juoksi märässä heinikossa. Välillä Uni nauroi ja juoksi kahdeksikkoja jaloissani, niin jouduin varomaan minne astuin marssiessani kohti hoitolarakennuksen sateensuojaa. Sade tuntui rummuttavan tassujen taputukselle tahtia, ja Unen märästä turkista roiskuva vesi korosti hänen liikkeitään.

Kun lopulta pääsimme sisälle, Uni oli märkä niin sateesta kuin hiestäkin, ja sekä kuuma että hieman kylmissään. Viiru oli kostea mutta mukavan lämmin kainalossani jököttämisen jäljiltä, ja valitti hieman joutuessaan pois sylistä. Vielä enemmän hän valitti tajutessaan minun valuttavan kylpyä.

“Miten niin me tarvitaan kylpy? Me ollaan jo ihan märkiä”, hän mutisi.

“Te olette ihan hiekkaisia, mutaisia ja hikisiä. Kylpyyn on mentävä!”

Uni oli tottunut kylpyihin tarpeeksi kiivetäkseen veteen itse, mutta Viirua piti houkutella. “Saat kokeilla Unen meikkejä - eikö niin, Uni?”

“Oookeiii… Mutta minäkin haluan meikata!”

“Sovittu. Täältä tulee shampoo!”

“Aaaa, shampoohirviö!!” “Apuaaaa!”

***

Nyt alkaa sellainen bingotarinoiden sarjatuli ettet uskokaan! : D Tarpeet:

Viiru
+ Nälkä (tuttipullollinen maitoa, mansikka)
+ Liikunta
+ Leikkimistarve
+ Hygieniatarve

Uni
+ Nälkä (mansikka)
+ Liikunta
+ Leikkimistarve
+ Hygieniatarve

Bingo: pystytä riippumatto, käy rannalla, etsi simpukoita, syö mansikoita, tanssi sateessa




Olipas iloinen tarina teidän rantareissusta, bingojututkin oli tosi luontevasti ujutettu osaksi tarinaa. .-) Viiru tuntuu kotiutuneen hyvin ja Uni suhtautuu uuteen tulokkaaseen tosi hyvin, vähän tietty ihmettelee tämän "vauvakäytöstä" mutta on kuitenkin isosiskomaisesti neuvomassa ja opastamassa pienempää. .-3 Keskustelut kääntyivät taas niin filosofiseen suuntaan kun mietitte miten muistot voi kuvittaa paperille ilman että vie mitään konkreettista mukanaan, ja sit tämän hienon simpukkahetken jälkeen luin kauhuissani kyseisen kohdan väärin:
"Tulehan nyt syömään mansikoita, ja lakkaa käpeltämästä sitä (kotiloa), pliis.”
Vastahakoisesti Uni istahti Viirun viereen makuualustalle syömään. Murskasin kotilon..."
.-D
Saat 34 penniä, lisään bingoruksit sekä kohottelen tarpeet!

[Auri]

Pesin hampaitani puoliunessa, silmät liian väsyneinä kohdistuakseen heijastukseeni kylpyhuoneen peilissä. Sähköhammasharjan herkeämätön pärinä oli epämiellyttävä ääni näin aikaisin aamusta. Se tuntui porautuvan suoraan kalloon - kuten se tavallaan tekikin, olivathan hampaat suoraan yhteydessä leukoihini. Sylkäisin lavuaariin, pesin hammasharjan ja kasvoni, ja raahauduin ulos kylppäristä.

“Hyvää juhannusta!” kahden iloisen äänen kuoro tervehti minua. Hieroin silmiäni. “Voi, miten herttaista! Hyvää juhannusta teillekin, ja hyvää huomenta”, korisin käheällä äänellä vastaan. Kyykistyin rapsuttamaan molempia kissoja, jotka puskivat tyytyväisesti kättäni vasten. Viiru selitti: “Me tiedetään että thun piti olla hereillä tothi myöhään viime yönä, kun thulla oli the deadline tai jotain, joten…” “...Me tehtiin sulle aamupalaa, tadaa!” Uni osoitti pöydälle kasattua ateriaa; pari voileipää, jugurttia kokonaisilla mansikoilla, ja teetä.

“Wau! Miten te onnistuitte?”

“Mulla on…” Uni vilkuili ympärilleen epäileväisen näköisenä ja kuiskasi, “...kontakteja.” Hänen vieressään Viiru siristi silmiään ja nauroi salamyhkäisesti.

“Ai niin, sun kontaktit. Jotka eivät varmasti mitenkään liity mihinkään koulun kerhoon tai salaseuraan, ne kontaktit. Joka tapauksessa, kiitos aamupalasta! Välitäthän kiitokset myös eteenpäin”, sanoin ja istahdin pöytään. Viirun pyynnöstä nostin pennun pöydälle lipittämään maitoteejuomaa - Uni painoi telkkarin päälle ja loikkasi keinutuoliin katsomaan lastenohjelmia. Oli niin rauhallista, kaikki uppoutuneena johonkin josta nauttivat. Television äänet olivat niin hiljaisella, että ne olivat vain hento taustaääni - ehdotus, jota saattoi kuunnella, tai jättää huomiotta ja suodattaa pois. Viirun juodessa syntyi hento ryystämisen ääni, joka kuulosti kovin nostalgiselta; se muistutti minua pillimehuista ja koulun retkistä.

“Tänään kun on juhannusaatto”, mietin ääneen saatuani aamiaiseni syötyä, “olisi mukavaa tehdä jotain. Ulkona, mieluusti.”

“Mitä joth käytäithiin eväthretkellä?” Viiru ehdotti ja nuoli maitoteejuomaa viiksistään. Uni siirsi huomionsa telkkarista meihin. “Eväsretkellä?”

“Voisi olla hauskaa! Meidän pitää käydä ensin kaupassa, mutta toki, me voidaan pitää pikku eväsretki. Mouruposken alueella on paljon ihania, kauniita puistoalueita.”

“Mä haluan vethimelonia!”

“Ja mä haluan grillata jotain. Pihviä vaikka!”

Niin päädyimme markettiin, missä kissoilla oli molemmilla vahvoja mielipiteitä päivän eväistä. He olivat juuri väittelemässä vesimelonien ja omenoiden suhteellisesta arvosta, kun Uni bongasi jotain. “Hei, Ennustus! Cara! Ja… Untuva?”

“Hmm? Ai, Unisieppari!” Cara kipitti heidän luokseen, Ennustus ja Untuva kantapäillään. “Ei olla nähty ikuisuuteen koulun ulkopuolella!”

“Jep, siitä on vaikka kuinka kauan! Ennustus, Cara, Untuva, tässä on Viiru - Auri adoptoi hänet äskettäin”, Uni esitteli, “Viiru, tässä ovat Ennustus, Cara ja Untuva.”

Untuva vilkutti hymyillen samalla kun Ennustus loikki ravistamaan Viirun tassua. “Mahtavaa tavata, Viiru!”

“Hyvää juhannusta”, Cara sanoi hymyillen ja kurkisti toistaiseksi tyhjään ostoskoriini. “Olette kai tekin tulleet ostoksille?”

“Me ollaan menossa eväsretkelle”, Uni selitti innoissaan.

“Oo, siistiä, eväsretket on ihan best! Mihin? Voidaanko me tulle mukaan?” Ennustus uteli.

“Mietittiin, että kukkaniitty voisi olla mukava kohde - olen kuullut, ettei Mouruposkessa mikään vedä vertoja niille maisemille”, selitin. “Ja voitte tietenkin liittyä seuraan, kunhan ilmoitatte hoitajillenne missä olette.”

Ennustuksen tassuun ilmestyi kännykkä, jolla hän ryhtyi välittömästi näpyttämään viestiä. “Mä kerron Patukalle - Simssiliini tietää jo, että Untuva on tänään mun ja Caran kanssa.”

“Me käytiin aika äskettäin eväsretkellä, mutta niitä ei voi ikinä olla liikaa! Varsinkin tällaisella säällä… Käyhän sullekin, Untuva?” Cara kysyi. Untuva nyökkäsi vilkuillen samalla Ennustuksen olan yli. “Jaaa… Lähetetty! Se on nyt virallista, me ollaan messissä. Mitä syödään?”

Lopulta päädyimme ostamaan mahdollisimman laajan valikoiman ruokia; pihviä ja maissia grillattavaksi, herneitä naposteltavaksi ja vesimelonia raikkaaksi naposteltavaksi. Pienempi pentu oli saanut puhuttua minut ympäri, minkä ansiosta kainalossani kulki myös iso sininen kumityyny. Lisäksi olin ottanut mukaan erityisen herkun Unelle ja Viirulle. “Saimme nämä jäätelöt itse asiassa lahjaksi simssiliiniltä”, mainitsin Untuvalle. “Voisitteko välittää kiitokset ja terveiset seuraavan kerran kun näette hänet?”

Untuva ja Ennustus nyökyttelivät kuin yhtenä päänä, kävellen kyljet kiinni toisissaan takanani. Cara käveli edellä Unen ja Viirun vieressä, selittäen kovaan ääneen: “...Eli nyt mä ja Selleri odotetaan pesuetta. Te ette arvaakaan miten innoissamme me olemme, tämä on todellinen unelmien täyttymys.”

“Waaaau! Kuinka thiithtiä. Montako niitä tulee?” Viiru ihmetteli silmät suurina.

“Ei näin aikaisin voi vielä tietää. Toivottavasti monta ja monenlaista! Oi, voin jo kuulla pienten tassujen tapsutusten…” Caran kasvoilla oli onnellinen, haaveileva ilme. Hän näytti hädin tusken osuvan maahan kävellessään; oli kuin onni olisi tehnyt hänet kevyemmäksi.

“Se tapsutus taitaa tulla Viirusta”, huomautti Uni.

“Hahaa, niin saattaa olla! Voi Viiru, on pakko myöntää että sinun katseleminen ainakaan helpota tätä vauvakuumetta.”

Viiru virnisti ylpeästi. “Kuka tahantha pentu voi olla ylpeä joth on munlainen.”

“Siinä saatat olla oikeassa.”

Ennustus ja Untuva juoksivat porukan edelle. “Se näkyy, tuolla, kuusien lomassa! Viimeinen niityllä on mätämuna!”

Kumarruin nappaamaan Viirun kainalooni. Hän kiljaisi yllättyneenä kun lähdin sprinttaamaan kissojen ohi. “Meistähän ei mätämunia tule!”

“Hei, ei ole reilua!” kuului Unen ääni takaani. Huusin takaisin: “Ei ole vastasyntyneitä vastaan kilpajuokseminenkaan!”

Cara körötteli vaivattomasti ohitseni ensimmäiseksi, selvästi laittamatta edes kaikkea peliin - mikä olikin hänen tilassaan viisasta. Uni läähätti ja puuskutti, mutta sai juuri ja juuri kirittyä Ennustuksen ja Untuvan ohitse kolmannelle (neljännelle? Lasketaanko kissaa kantava ihminen yhdeksi vai kahdeksi kilpailijaksi. Lähestyessämme maalia, Ennustus huudahti ja dramaattisesti kompastui ja kieri maahan, jolloin Untuva kipitti ennen häntä niitylle.

“Aaa, olen kaatunut! Voi ei! Tragedia! Näyttää siltä että mätämuna olenkin minä”, vihreä kissa voivotteli ja kieri maata pitkin maaliin. Untuva pyöritti silmiään näyttävästi, mutta naurahti kuitenkin ja auttoi Ennustuksen pystyyn, puistellen samalla tomua tuon turkista. Cara hekotti: “Olikohan tässä kompastumisessa tausta-ajatuksia?”

Ennustus hengähti liioitellun järkyttyneesti. “Minäkö häviäisin tarkoituksella!? En koskaan! Epäkunniallistahan sellainen olisi!”

Tirskuin laskiessani Viirun maahan. “Jep jep, totta kai. Toivottavasti ruoat eivät muuten menneet ihan muusiksi… En harkinnutkaan asiaa ennen kuin lähdin juoksemaan.”

“Ei se makuun vaikuta”, Uni huomautti. “Mihin me aiotaan levittäytyä?”

“Tuolla on grilli”, Viiru sanoi ja osoitti aurinkoista paikkaa lähellä lähdettä. Joukkomme tassutteli sinne ja levittäytyi ympyräksi. Uni asettui makaamaan siniselle makuualustalleen, ja Viiru istahti uudelle kumityynylleen pyörittyään hetken etsimässä hyvää asentoa. Cara nojasi kumityynyyn, ja Ennustus ja Untuva asettuivat ringin toiselle puolelle vierekkäin. Tuijotin julkista grilliä kulmat kurtussa hieman avuttomana. Jotenkin se kai pitäisi saada lämpiämään? Tai jotain? Pitääkö ne ruoat tosiaan pistää suoraan tohon metallikehikolle! Onko se edes hygieenistä!? Mitä jos liekkeihin tippuu rasvaa, syttyykö siitä rasvapalo? “Tuota noin… Osaako kukaan teistä sattumoisin grillata?”

“Ei erityisemmin… Mä en itse ollut auttamassa, mutta mä olen ainakin nähnyt Patukan grillaavan - voin tulla neuvomaan”, Cara sanoi ja tepsutteli luokseni.

Takanamme muut kissat olivat pureutumassa kiinni tuomiimme herneenpalkoihin. Herneet olivat juuri tarpeeksi pehmeitä ja pieniä, että Viiru sai mutusteltua niitä ikenillään. “Eli…” hän puhui suu täynnä, “mithtä te oikein tunnette toisenne?”

“Hmm… Erinomainen kysymys! Ennustus, muistatko sä missä me tutustuttiin?”

“Pakko myöntää, että en. Me ollaan monilla samoilla tunneilla koulussa, mutta me ollaan oltu kavereita jo pidempään.”

“Mmm, niin ollaan. Ei sillä, ei me ollakaan hirveän läheisiä kavereita - mikä on sääli, koska sä olet tosi ihana tyyppi! Ja Untuva, sun kanssa mä en teknisesti kavereita olekaan, pitemminkin kaverin kavereita - mikä on sekin sääli, tutustuisin mielelläni paremmin”, Uni selitti, mihin Untuva vastasi hymyillen ja nyökytellen olevansa samaa mieltä.

“Te kakthi ootte niin hyviä kavereita, Ennutht… Ennuthth…” “Sano vaikka vaan Enne!” “Kiitoth, thiith Enne ja Untuva. The on mahtavaa!”

Untuva purskahti nauruun ja käänsi päänsä sivuun, peittäen naamansa piirrosvihkollaan. Ennustuskin näytti pidättelevän naurua. Uni kohotti kulmaansa kysyvästi, ja Viiru oli aivan hämillään. “...Thanoinko jotain haththua?”

“Et, se vaan, ha ha, me seurustellaan. Aika läheisiä kavereita siis, todella”, Ennustus selitti ja viimein ratkesi kikattamaan hänkin. Uni veti henkeä yllättyneenä. “Todella!? Mä en tiennytkään! Mistä lähtien!? Voi Viiru, ota koppi, mä pyörryn.”

“Sitten toukokuun”, Ennustus kertoi. Untuva kietoi häntänsä poikaystävänsä ympärille. “Ihan ymmärrettävää että ette tienneet - ei olla taidettu vielä kertoa Unelle virallisesti.”

Viiru hymyili lämpimästi, vihreitä herneenjämiä hampaissaan. “Mahtavaa! Toivottavathti teillä on kivaa - kunniakthenne, voithiko joku leikata vethimelonin?”

Pyöriteltyäni porsaankyljyksiä ja maissia aikansa grillillä Caran korvaamattoman arvokkaan päällepäsmäämisen avulla, ryhdyimme toden teolla syömään. Viiru söi pennun ruokahalulla ja Cara pentuja kantavan ruokahalulla, mutta Uni lähinnä tyytyi odottamaan jälkiruokaa (eli jäätelöä). Istuin Untuvan vieressä, missä kissa esitteli minulle piirustuksiaan. Ne olivat ihastuttavia, ja vastineeksi näytin hänelle kuvia omista töistäni. Osittain Ennustuksen loistavan tulkkauksen avulla hän esitti kysymyksiä joistakin maalauksistani, joihin vastailin iloisena mahdollisuudesta puhua taiteesta toisen taiteilijan kanssa. Cara selitti Viirulle ja Unelle pennuista ja niiden kasvattamisesta, mitä pennut kuuntelivat kiehtoutuneina ja kysellen lisätietoa. Viiru tykästyi kovasti grillatun maissin makuun, mutta syöminen oli vaikeaa; jouduin nyppimään maisseja yksi kerrallaan ja syöttämään ne pennulle, mutta hänen ilmeensä oli vaivan arvoinen. Pihvin syömisestä ei tullut mukaan, ja hän päättikin haluavansa heti ensimmäisenä kokeilla grillipihviä kun saa kunnon hampaat. Untuva sen sijaan mutusteli tyytyväisenä vesimelonia, ja hän, Ennustus ja Uni sylkivät kilpaa vesimelonin siemeniä päin puita. Kun kaikki ruoka oli viimein löytänyt paikan mahoistamme, siirryttiin rentoon hengailuun. Cara meni likoamaan lähteeseen, ja Ennustus nukahti lähteen reunalle kuunnellessaan lähteen liplatusta. Uni hipsi Untuvan luokse hieman arasti. “Hei Untuva. Sähän olet hyvä käsitöissä, etkö olekin? Mietin, voisitko näyttää mulle miten tehdään kukkaseppeleitä. Mä en edes tiedä mistä aloittaa!”

Untuva näytti kärsivällisesti, miten pitkiä kukkia kuuluu poimia, ja miten ne pudotaan yhteen niin tukevasti ettei yhtään irtoa. Unen ensimmäinen yritys meni pieleen ja repsahti totaalisesti, mutta Untuva näytti uudestaan kohdan, joka oli mennyt pieleen, ja seuraava seppele olikin jo kunnioitettava kruunu. Jossain vaiheessa Viiru hiippaili seuraamaan heidän puuhiaan, ja ryhtyi solmimaan miniseppelettä ruohonkorsista ja heinätähtimöistä. Uni teki runsaan seppeleen kirkkaankeltaisista niittykukista ja vei sen Caralle. “Tämä on nyt hyvän onnen seppele”, hän selitti, “sitä kun pidät juhannusyönä, saat tosi varmasti monta ja tervettä pentua.”

Caran kasvot loistivat, ja hän ihasteli heijastustaan lähteen pinnasta. “Oi Uni, kuinka huomaavaista! Se on kaunis, kiitos paljon.”

Untuva hiipi mietiskelevän näköisenä lähteen luokse päässään siro, vaaleanpunainen seppele, kantaen toista samanlaista seppelettä suussaan. Hän laski ylimääräisen seppeleen lähteen reunalle ja kurkotti katsomaan itseään veden väreilevästä pinnasta. Hetken kuluttua Ennustus ilmestyi hänen taakseen ja kurottautui kurkkaamaan Untuvan olan yli. “Pöö! Tosi söpö kukkakruunu.” Untuva hymyili hennosti ja nosti toisen samanlaisen kruunun hänen päähänsä.

“Mä kuulin koulussa, että jos kattoo juhannuksena kaivoon, siellä näkee tulevan puolisonsa”, Uni sanoi ja kiipesi reunalle nähdäkseen heijastuksensa. “Toimiikohan se lähteillä?”

“Mitä kuningathpari punathtelee?” Viiru ihmetteli ja katsoi kummastuneesti Untuvaa ja Ennustusta, jotka olivat yhtäkkiä peittäneet kasvonsa noloina. Cara naurahti. “Juhannuksen taikaa!”

Minäkin istahdin lähteen äärelle kurkkimaan heijastustani. “Heijastus hieman aaltoilevassa vedessä on kovin vaikea maalata… Taidan tehdä hahmotelmia”, mietin ja kaivoin piirrustusvälineeni esille. Päästyään nolostelu-kikatuskohtauksestaan yli, Untuva liittyi seuraani. Piirsimme vierekkäin pysähtyen välillä vertaillen hahmotelmiamme, Ennustus ihastellen töitämme. Hetken kuluttua Viiru liittyi joukkoomme ja antoi kaikille pikkuruiset kukkaseppeleet. “Ne on häntäkoruja”, hän selitti ja näytti omaan häntäänsä pujottamiaan vastaavanlaisia seppeleitä. “Auri voi pitää sormuksena.”

Kun lopulta päätimme lähteä kotia kohti, eväsruokamme oli ehtinyt sulaa ja nälkä oli hiipimässä takaisin. Ilta ei ollut sen kummemmin pimennyt, eikä tulisikaan pimentymään. Uni ja Viiru, porukan ainoat sinkkukissat, kulkivat tien reunusta keräämässä heiniä vielä viimeistä juhannustaikaa varten. “Nyt kun mulla on oma tyyny, voin pithtää nämä then alle”, Viiru oli selittänyt, “vaikka en mä mitään thulhathta halua. Mutta ehkä mä voin nähdä unta tulevasta kaverithta?”

Kissat halasivat jäähyväisiksi päästyämme hoitolarakennukselle, ja toivottivat vielä kerran hyvät juhannukset. Tunnelma huoneessamme oli oudon haikea. Viiru lysähti välittömästi kumityynylleen, ja Uni raahautui jalkojaan laahaten tyynykasan päälle. Hän huokaisi syvään ja hartaasti. “Mulla oli tosi kivaa tänään - oli mahtavaa päästä viettämään aikaa kaverien kanssa ja tutustumaan Untuvaankin, mutta nyt… Mä en ole surullinen, mutta tää on jotenkin tosi epämiellyttävä fiilis?”

Viiru käänsi verkkaisesti kylkeä. “Thama mulla. Ei mua eeth väthytä! Mitä kummaa!”

“Nii-in! Ei tää oo väsymystä, eikä surua, ja meillä oli mukavaa - ei riidelty tai mitään. Mä en ymmärrä.”

Kuuntelin kissoja hiljaa ja pohdin. Lopulta kävin poimimassa yllättyneen Viirun syliini, ja kävin pudottamassa hänet tyynykasaan Unen viereen. Heidän päälleen kasasin kaikki talon pehmolelut; ampiaisen, apinan, nallen ja pandan, ja dinosauruksen ja jäniksen, ja lopulta kävin itsekin makuulle kasan viereen. Viiru kurtisti kulmiaan. “Auri, oletko thä höpthähtänyt?”

“Musta tuntuu, että tuo tunne on yhdistelmä montaa asiaa, mutta ainakin yksi niistä taitaa olla ikävä.”

“Miten se voi olla ikävää, jos me erottiin vasta äsken?”

“Ikävä voi tulla vaikka kuinka äkkiä - joskus on ikävä toista, vaikka olisi hänen kanssaan silläkin hetkellä!”

Viiru tuijotti kattoon ja rutisti pehmojänistään tiukasti. “Mä luulen, että mulla on vähän ikävä. Mutta ei pelkkä ikävä.”

Uni kasasi päällensä leluja ja tyynyjä, kunnes itse kissasta ei näkynyt kuin kukkaseppeleen koristama hännänpää. “Mä… en ollut viettänyt niiden kanssa aikaa tosi pitkään aikaan, ja nyt mä mietin… mitä jos menee taas tosi kauan ennen kuin me hengataan yhdessä? Kaikilla on kaveriporukat ja poikaystävät ja pentuja! Eihän niillä riitä edes aikaa!” hän purki ääni heikkona. “Ja ei siinä ees oo mitään järkeä olla tästä näin huolissaan, mutta…”

Kuuntelin sanomatta mitään ja kurotin ottamaan pöydältä pienen tuubin tassuvoidetta. Tursotin pienen nokareen kämmenelleni ja ryhdyin hellin mutta napakoin liikkein levittämään sitä Viirun tassuihin. “Mitä thä teet?”

“Mun mummi opetti mulle, että jos on alla päin, kannattaa laittaa käsirasvaa. Rasva ja rasvaamisen liikkeet tuntuvat rauhoittavilta, ja tulee samalla huolehdittua itsestään”. Käännyin katsomaan Uneen. “Onko sun kännykkä hollilla? Voisit vaikka tekstata Ennustukselle, kiittää seurasta.”

Uni kaivoi kännykkänsä esille ja näpytteli viestin. Ei mennyt aikakaan kun vastaus saapui!

#Uni to Ennustus at 20:47: hei ennustus! kiitti eväsretkiseurasta tänään, oli tosi kivaa ^w^#

#Ennustus to Uni at 20:48: ikr! kiitti teillekin, sekä kutsusta että ruoasta : D#

#Ennustus to Uni at 20:48: pläänit illalle?”

#Uni to Ennustus at 20:49: ei kummia - omg viiru tais nukahtaa loooollll#

#Uni to Ennustus at 20:49: open image attachment#

#Ennustus to Uni at 20:50: o m g söpöä! voi pientä xD#

#Ennustus to Uni at 20:51: open image attachment#

#Uni to Ennustus at 20:51: härregyd montako teitä siellä o n : D#

#Ennustus to Uni at 20:52: kaikki lol#

#Ennustus to Uni at 20:52: patukalla on paljon kissoja. plus untuva ofc#

#Uni to Ennustus at 20:53: siltä näyttää : ^D nyt on mentävä, auri vaatii saada rasvata mun tassut x d#

#Ennustus to Uni at 20:54: jes : D hyvää juhannusyötä!#

Istuin hieromassa tassurasvaa Unisiepparin tassuihin kunnes hänkin nukahti. Väsymys painoi minunkin hartioitani, mutta muistin kuitenkin siirtää Viirun keräämän heinäkimpun tyynykasan alle - hänelle tekisi tosiaan hyvää nähdä unta kavereista.

***

Tarinassa ostettiin ja syötiin pois:

5x herneenpalko
2x porsaankyljys
2x maissintähkä
2x vesimeloni

Ja Viirun kaappiin yksi kumityyny.

Yht. 36 penniä

Lisäksi syötiin pois lahjaksi saadut jäätelöt c:

Tarpeet molemmille (paitsi jos jokin on jo täynnä, tietenkin : D):
- Nälkä
- Siisteys (tassuvoide)
- Uni

Bingorukseja: mene eväsretkelle, grillaa, syö jäätelöä, tee kukkaseppele, tee juhannustaikoja. Mukana oli menoa elämöittämässä simssiliinin ja Patukan kissoja, mutta ei niin että oltaisiin etukäteen sovittu että he saavat tarinasta rasteja - do with that as you will.




Oi miten mukava yllätys kun Viiru ja Uni olivat tehneet aamupalaa sinua varten! c-. Ja taas ollaan menossa, tällä kertaa eväsretkelle! Kiva että reissuun liittyi muitakin, Cara sai kuunnella pentukuumeeseensa Viirun tassutusta ja oli hauska miten Ennustuksen ja Untuvan seurustelu kävi keskustelussa ilmi. .-D Vitsit, alkoi tuntua että olisit parempi hoitaja Untuvalle kun olette molemmat tuollaisia taiteilijasieluja ja muutenkin teillä bondasi heti niin hyvin. .-D Viirun tekemät häntäkorut olivat supersöpö idea, ja sinä sait puolestaan sormuksen! .-3 Suosikkini oli lopussa ollut tassujen rasvaus kun selitit kissoille sen hoitavanrauhoittavasta vaikutuksesta ja sitä seurannut tekstarikohtaus. .--) Saat 46 penniä, jotka kuittasivatkin juuri sopivasti retkieväät ja jäit 10 penniä voitolle. Kohottelen myös tarpeet ja bingoruksit!

[Auri]

Taitoraportti, xx.7.2021

Koulutettavan nimi: Unisieppari
Koulutettavan ikä: 11 ikäpistettä

Hoitaja: Auri

Vapaamuotoinen selvitys: Tänään vein Unen taitokouluun tavoitteenamme edistää hänen elämäntavoitettaan. Toin mukanani Viiru -kissan, jonka avulla harjoittelimme metsästystaitoa. Menimme taitokoulua ympäröivän metsän reunalle, missä koulutettava kääntyi seinää päin laskiessani kahteenkymmeneen. Sinä aikana Viiru meni metsään ja piiloutui. Kahdenkymmenen sekunnin kuluttua Unisieppari kääntyi ympäri ja lähti etsimään toista kissaa metsästä. Jos Viiru näki, kuuli, haistoi tai muuten huomasi Unen lähestyvän ennen kuin Uni huomasi hänet, hän huusi Unen nimen ja harjoitus aloitettiin alusta. Harjoituksen turvallisuutta edisti se, että Viirun hidas liikenopeus metsäympäristössä ja kahdenkymmenen sekunnin aikaraja luonnollisesti rajoittivat pelialueen pieneksi; kuuluvuus minun ja kissojen välillä oli siis koko ajan hyvä, ja olisin voinut reagoida kaikenlaisiin ongelmatilanteisiin nopeasti.

Pelasimme lopulta yhteensä kymmenen kierrosta. Ensimmäisellä kierroksella Uni hävisi kompastuttuaan oksaan, mikä paljasti hänet Viirulle. Myös toinen kierros päättyi häviöön Unen otettua käyttöön taktiikka, jossa hän “yrittää juosta liian nopeasti voidakseen tulla nähdyksi”. Taktiikka ei toiminut. Selitin koulutettavalle kissan näköaistin olevan paljon nopeampi kuin kissan mahdollinen liikenopeus, mitä hän “piti tylsänä” mutta ymmärsi. Seuraavat yritykset sujuivat paremmin, ja lopullinen menestys oli neljä voittoa, kuusi tappiota. Viiru kommentoi Unisiepparin menestystä sanomalla, että koulutettava liikkui huomaamattomasti etsiessään kohdettaan, mutta löydettyään jälkiä seurattavaksi innostui liikaa ja unohti hiljaa liikkumisen.

Kun alkoi satamaan, siirryimme sisätiloihin tottelevaisuusharjoituksen pariin. Uni odotti toisessa huoneessa sillä välin kun minä levitin pitkän langan salin lattialle mutkittelevaksi viivaksi. Seuraavaksi Uni tuli saliin silmät suljettuina ja seurasi lankarataa sokkona, vain minun suullisia ohjeitani hyödyntäen. Tällä harjoiteltiin sekä ohjeiden seuraamista että tottelevaisuutta olla avaamatta silmiä ja kurkistamatta rataa. Uni selvisi muuten hyvin, mutta jos hän ei tajunnut jotain ohjetta hän tuppasi vilkaisemaan itse mihin kuului mennä. Unen päästyä radan loppuun toistimme harjoituksen niin, että Viiru huuti väliin vääriä ohjeita. Alun opettelun jälkeen Uni osasi hyvin jättää Viirun ohjeet huomiotta.

Päiväys ja allekirjoitus:


“Huh, paperihommia!” valitin ja sutaisin allekirjoitukseni lomakkeen alle. Valitettava mutta pakollinen ehto taitomerkkien saamiselle. Ojensin paperin Unelle, joka kiikutti sen palautuslokeroon. “Aauurii! Mennään jo!”

Kokosin tavarani ja nousin venytellen taitokoulun vanhasta nojatuolista, “Juu juu, mennään. Oletko päättänyt mihin haluat palkintovisiittisi tehdä?”

“En”, Uni vastasi ja lähti kipittämään edelläni ulko-ovelle. “Voidaanko me käppäillä keskustassa kunnes bongaan jotain kivaa?”

“En mä jaktha käppäillä! Aaauuuriii, kanna mua”, Viiru vaati ja hyppi jalkaani vasten kunnes poimin hänet syliini. “Sopii minulle, ei meillä mikään kiirekään ole kotiin päästä.”

Sade ulkona oli lähes lakannut. Ainoastaan muutama pieni vesipisara ripsotti päällemme kävellessämme lyhyen matkan taitokoululta keskustaan. Puolessavälissä Uni bongasi jotain ja kääntyi supisemaan minulle ja Viirulle: “Hei, haluutteko nähdä äktiönissä mitä opin?”

Nyökkäsin uteliaana, ja Uni lähti hiipimään edellämme, etuvartalo lähellä asfalttia. Äkkiä hän loikkasi läheiseen pensaaseen! Pari perhosia pyrähti lentoon läheltä kohtaa, johon kissa oli laskeutunut. “Himskatti”, hän kirosi ja juoksi lähimmän perhosen perään.

“Äää, ei saa syödä perhosia!” huusin ja juoksin Unen ja viattomien hyönteisten väliin. “Perhoset eivät ole saalista!”

“Ne pääsevät karkuun”, hän valitti ja yritti juosta ohitseni, “pois tieltä!”

“Enkä mene! Demonstroi toista oppimaasi asiaa ja herkiä jahtaamasta niitä!”

Viiru henkäisi odottamattomasti sylissäni ja tunki hartialleni. “Katsokaa!”

Pyörähdin ympäri. “Ai, wau! Uni, katso- Uni!!”

Pentu virnisti minulle itsetyytyväisesti, hampaissaan suuri, keltainen perhonen. Hän laski sen suustaan maahan ja sanoi: “Mm, tosiaan, kiva sateenkaari.”

“Uni, sä nappasit perhosen!”

“Ai niinpä taisin! Aika loisteliaasti metsästetty, vaikka itse sanonkin.”

“On the kyllä aika, ne lentää korkeelle.”

“Viiru, älä kannusta häntä!”

“Täh, mikthi ei?”

“Perhosen elämä on katoava”, Uni runoili, “kuin sateenkaaren. Täynnä valoa ja väriä, mutta loistaa vain häilyvän hetken. Voi pojat, onko noita sateenkaaria kaksi? Kattokaa, ton kirkkaan yläpuolella on toinen!”

Valitukseni perhosen kohtalosta lankesivat kuuroille korville kissojen päätettyä yhdessä, että sen nappaamisen taidokkuus ja cool-faktori painoivat asiassa enemmän. Jatkoimme matkaamme keskustaan, kunnes törmäsimme jälleen uuteen keskeytykseen.

“Mitä.”

“Mikä tää on?”

“Thiithtiä! Mitä thiinä lukee?”

“‘Simssiliinin ennustuskoju’… Milloin tämä tähän ilmestyi? Ei muuten varmana ollut tässä kun olimme matkalla taitokouluun.”

“Hei Auri? Taisin keksiä mihin haluan palkintovisiittini tehdä.”

Huokaisin väsyneesti. “Vaikuttaa kyllä vahvasti siltä, että kohtalo valitsi tämän kojun”, mutisin. Korjasin kosteita hiuksiani ja työnsin auki oviaukon pieneen, pimeään kojuun.

***

Kerrankin lyhyt tarina Taitomerkit metsästyksestä ja tottelevaisudesta, ja bingot perhosjahdista (r.i.p : DD) ja sateenkaaren bongaamisesta. Tarpeita ei tule. Molemmille kissoille ennustuskojusta tassun viivat, kiitos! (yht 20 penniä)




Tulipas jotenkin virallinen ja asiantunteva vaikutelma kun kuvailit Unen taitojen opettelua taitoraportin kautta! Kiva että Viirukin pääsi osallistumaan toimimalla avustajana. .-) Uudet taidot pääsivätkin heti käyttöön, halusitpa sitä tai et. .-D Saat 13 penniä ja bingoruksit + yritän valmistella ennustukset huomenissa (jos muistan lol), joten velotan ne vasta sitten. c-.

[Auri]

“Eelii… Eräs lahjoittajistani sattuu omistamaan huvijahdin Mouruposkessa…”

“Millaisia lahjoittajia sulla oikein on!?” “Waau, siistiä!”

“...ja hän on suostunut lainamaan sitä käyttööni täksi päiväksi!”

Uni ja Viiru tuijottivat minua hetken hiljaa, leuat pudonneina. Sitten he räjähtivät kysymyksiin: “Millainen huvijahti?” “Miten iso?” “Kuka sitä ohjaa?” “Onko siellä ravintolaa?” “Miksi ihmeessä??”

“Ei mikään multimiljonäärin huvijahti, mutta ihan mukava paatti. Siinä on pieni sauna! Ette välttämättä tienneet tätä, mutta koska se on tarinan kannalta hyvin kätevää, osaan salaa ohjata veneitä, hahaa! Deus ex machina! Ei ravintolaa - keittiökin on ihan pikkuinen. Maalaan vastineeksi komissiona maalauksen”, vastailin ja pysähdyin hengittämään. “Olisi haaskausta mennä sinne vain meidän porukalla, joten… olen kutsunut musiikkikerhon mukaan!”

Unen silmät loistivat. “Siis niin kun lomapäivä musakerhon porukalla?”

“Hyvä juttu että hampaani kasvoivat ennen tätä”, Viiru tuumi. “Jos vaikka joudun laulamaan, saan ässät lausuttua!”

“Et sinä laulamaan joudu, me ei olla menossa musisoimaan. Viettämään vain kesäpäivää! ...Tosin, en minä ketään estä jos joku päättää lauluun ratketa”, sanoin. “Mutta ennen kuin pääsemme nauttimaan elämästä laivalla, meillä on hommia. Tiedättekö mitä vihdat ovat?”

---

Joitain tunteja myöhemmin laskin suuren muovikassillisen koivunoksia laivan valkoiselle kannelle. Ympärillämme oli joka suunnassa kilometri avointa järvenselkää, jonka yhdellä puolella kohosi metsä, toisella Mouruposken kaupunki. Musiikkikerholaiset ja Viiru seisovat suurpiirteisessä puoliympyrässä, keskustellen kiivaasti keskenään. Yskäisin saadakseni huomiota ja puheenvuoron. “Nyt kun olemme vesillä ja vakaasti ankkuroituina, voimme valmistautua päivän toimintaan. Sauna on jo hyvää vauhtia lämpiämässä, mutta hommaa riittää ennen kuin saunomaan päästään”, selitin ja viitoin kohti oksakasaa. “Tässä vaiheessa minun on pakko myöntää, etten oikein osaa tehdä saunavihtoja. Olen tehnyt elämässäni vain yhden, ja siitä on vuosia - osaako kukaan muu paremmin? Vai pitääkö meidän tukeutua youtube-tutoriaaleihin?”

“Eiköhän me keksitä miten se tehdään”, Viivi pohti ja keräsi tassuihinsa nipullisen oksia. Tiuku seurasi mallia ja ryhtyi tekemään samaa. “Meidän pitäisi muuten varmaan tehdä useamman kokoisia vihtoja, niin kaikille sopii! Meinaan että kissanpentu ei ihan yhtä isoa tarvitse kuin ihminen.”

Tulpe ryhtyi taivuttelemaan oksia kasassa kuin etsisi jotain. Lopulta hän veti erilleen ohuen, notkean oksan. “Ne sidotaan yhteen tällaisella. Tiuku, ojenna niitä tänne päin varret edellä, niin mä voin sitoa sen.”

Muodostui pareja, jotka yhteistuumin punoivat koivunoksia vihdoiksi. Ensimmäiset yritykset olivat suhteellisen epäonnistuneita; tulokset olivat roikkuvia, liian laihoja tai liian runsaita, käsiin hajoavia risukimppuja. Lopulta kaikki olivat kuitenkin saaneet aikaan toimivat vihdat, minkä takia saatettiin siirtyä itse asiaan...

Saunan vierestä alkoivat tikkaat, joista saattoi laskeutua aina järveen saakka. Näin syvissä vesissä piti harjoittaa varovaisuutta, sillä jalat eivät tietenkään yltäneet pohjaan; ei siis kannattanut uida kauas, varsinkaan jos ei osannut uida hyvin. Sää oli lumotun rauhallinen, joten järven pinta kimmelsi peilityynenä. Viime aikojen helteet olivat lämmittäneet vettä huomattavasti, eli paleltumistakaan ei tarvinnut pelätä - varsinkin kun veteen saattoi pulahtaa suoraan saunasta! Saunassa istuessani paleltuminen oli kuitenkin viimeinen asia mielessäni.

“Haaa, miten rentouttavaa”, huokaisin syvään hakatessani selkääni vihdalla. Sauna tuoksui aivan kuumalta puulta ja koivunlehdiltä - kunnon kylvyltä siis! Porukan pienimmät, Viiru ja Onni, makoilivat alimmalla portaalla ja kehräsivät tyytyväisesti miedossa lämmössä. Uni istui vieressäni ylimmällä lauteella sen näköisenä, että hän yritti kovasti näyttää nauttivansa lämmöstä, mutta olisi todellisuudessa mieluummin ollut alempana. Hänen kyljessään Viivi sen sijaan kehräsi tyytyväisenä, selvästi aivan elementissään. Quz ja Tulpe hakkasivat vuorotellen toisiaan vihdoilla, naureskellen ja vitsaillen Tiukun ja Veikon kanssa. Huone täynnä tyytyväisiä kissoja, heiluttamassa koivunoksia ympäriinsä - näky muistutti minua oudosta, suomalaisesta renesanssimaalauksesta.

“Aaa, mä en kestä! Ulos täältä”, Uni parahti lopulta ja juoksi saunan ovelle.

“Jos sä lähdet, niin mä menen kyllä uimaan”, ilmoitin ja nousin myös lähteäkseni. Tästä syntyi yleinen muuttoliike ulos saunasta, jos ei uimaan niin ainakin vilvoittelemaan laivan kannelle. Veikko istahti oven ulkopuolelle höyryävänä ja vettä valuvana, muutama koivunlehti turkissaan. Hengitin syvään ja kiipesin tikkaat veteen mahdollisimman nopeasti. Päästyäni alimmalle portaalle, sukelsin.

Vesi ei tuntunut lainkaan kylmältä kadotessani sen pinnan alle. Pitäen silmäni auki kirkkaassa vedessä, uin syvemmälle yrittäen nähdä pohjan. Näkyykö se tuolla? Ehkä näkyikin, mutta en vain erottanut sitä pimeydestä. Näin liikettä silmäkulmastani ja käännyin katsomaan, epäillen sitä kalaksi, mutta en nähnyt mitään. Saattoi hyvin olla vain ilmakupla. Lopulta keuhkoni komensivat nousemaan, ja purskahdin henkeä haukkovana pinnalle parin metrin päässä tikkaista. Tikkaiden yläpäähän kokoontuneet kissat huudahtivat iloisesti ilmestyessäni ja vilkuttivat. “Vesi on ihanan lämmintä! Kuka haluaa kokeilemaan?”

“POMMI!” kuului huuto, ja jokin pieni ja mustavalkoinen molskahti viereeni. Kiljaisin säikähtäneenä ja syöksyin kahmimaan vedestä Viirun, jonka paksusta turkista valui vettä runsaina putouksina. Quz loikki tikkaat alas ja ui luoksemme huolestuneena. “Voi Viiru! Oletko kunnossa?”

Pentu yskäisi ja vastasi virnuillen: “Mahtavassa.”

“Viiru! Mitä sä teet?” Uni huusi ja kiipesi varoen alimmalle portaalle, mistä hän ei kuitenkaan uskaltautunut veteen. Nostin pikkuisen portaalle hänen viereensä, toruen: “Ei saa hyppiä veteen jos ei osaa uida!”

Laivalta kuului hymähdys. “Viiru”, Viivi kysyi, “sattuiko sinuun?”

Viiru puisteli päätään, ravistellen vettä ympärilleen. “Ei.”

Viivi nauroi lämpimästi. “Siinä tapauksessa mitään haittaa ei syntynyt! Pennun elämään kuuluu loikkiminen tuntemattomaan.”

“Cowabunga! Pocahontas!” Tulpe karjaisu rikkoi Viivin sanoista seuranneen hiljaisuuden. Päälleni roiskui vettä kissan sukeltaessa viereeni, mistä hän pian ilmestyi takaisin pintaan. Quz hekotti. “Voi TiTi-Tiina!”

Vähitellen vesi täyttyi kissoista, jotka kelluivat, lilluivat, räpiköivät, sukeltelivat ja uiskentelivat ympäriinsä. Jopa Uni uskaltautui lopulta veteen, vaikka uiminen jäikin lyhyeen. Viiru ja Onni pääsivät nauttimaan vedestä minun auttaminani; uin ympäriinsä samalla kun pennut pitivät kiinni hartioistani ja kulkivat niin mukana.

Usean sauna-järvi-sauna-kierroksen jälkeen saimme viimein tarpeeksemme, ja ruhtinaallisen shampoolla läträämisen jälkeen siirryimme laivan kannelle kuivumaan. Tulpen kalastuskerhokokemuksen avulla muutama kissa päätyi pitelemään onkia, joiden siimat hävisivät reunan yli veteen. Viiru ja Uni olivat päättäneet onkia yhdessä samalla ongelma, kumpikin yksin hieman liian heikko raskaan kalastusvälineen kannatteluun. Onni oli väsähtänyt uimisesta ja saunomisesta niin perusteellisesti, että hän nukkui käpertyneenä yhdessä yhtä uupuneen Viivin kanssa varjossa. Rauhaa ei kestänyt montaa kymmentä musiikkia, kunnes Uni kyllästyi odottelemiseen.

“Mitään ei tapahdu! Ei kukaan ole saanut edes kalaa”, hän voihki ja laski suutahtaneena ongen maahan. Viiru näytti aikovan sanoa jotain, mutta sulkikin suunsa ja vilkuili tassujaan.

“Se tässä ei olekaan tärkeää”, kuului ikälopun kissan käheä ääni heidän takaansa. Kaikki kääntyivät katsomaan Viiviä, joka oli herännyt välikohtauksen aiheuttamaan meteliin, ja venytteli nyt unta raajoistaan. Uni kurtisti kulmiaan. “Miten niin ei ole? Me kalastetaan, ollaan kalassa, pyydystetään kalaa! Totta kai tän kaiken pointti on saada kalaa!”

Viivi puisteli päätään. “Aina ei tule kalaa. Vaikka kuinka olisi kokenut ja osaava kalastaja, ja olosuhteet täydelliset, silti ei aina onnista! Tietäen tämän, miksi luulet harrastuskalastajien menevän kalaan yhä uudelleen ja uudelleen?”

“Kaipa he yksinkertaisesti nauttivat kalastamisen prosessista itsestään”, Quz mietti. Viivi hymisi mietiskelevästi. “Ai vavan pitelemisestä ja paikallaan seisomisesta? Enpä usko. Tärkeää ei ole se mitä tehdään ja mitä saavutetaan, vaan kalastamisen tarjoama tauko. Hetken hiljaisuus ja lupa olla tekemättä ja saavuttamatta ollenkaan!”

Veikon suu ammotti auki. “Siis, tyypit kalastaa voidakseen olla tekemättä mitään?”

“Eli onkimisen idea on, että… ollaan?” Tulpe ihmetteli.

“Mua ei ees haittaa vaikka me ei saataisi mitään koko päivänä”, Viiru sanoi, “on niin mukavaa vain olla. Täällä on niin lämmin, ja tuoksuu hyvältä! Onko kukaan muu huomannut?”

Haistelin ilmaa. “Tosiaan, järvi tuoksuu ihanalta. Ja se on mun ihmisen nenälläni! Teille varmaan vielä paremmalta.”

Uni oli pitkään hiljaa ja seurasi keskusteluamme. Lopulta hän sanoi, hiljaa ja laskelmoiden: “...Tosiaan, täällä tuoksuu hyvältä. Ja kun kalastaa, on aikaa huomata sellaisia juttuja.”

Viivi hymyili ja tallusti poimimaan Unen ja Viirun onkivavan maasta. Hän istahti kaksikon viereen. “Niinpä. Jos haluaa tehdä ja saavuttaa, en suosittelisi onkimista - mutta jos haluaa luvan tehdä päinvastoin, no, silloin tämä on loistavaa.”

Uni naurahti. “Eli tarinan moraali on, että kalastaminen ja kalat eivät ole tärkeitä! Kuulostaa hyvältä. Ei mutta ihan tosissaan, tajuan pointin. Pakko myöntää… Tämä ei ole yhtään huono tapa olla.”

***

Tätä kirjoittaessa tuli vähän sama fiilis kuin kirjoittaessa esseetä illalla ennen keskiyön dedistä : _D mutta sain… semi valmiiksi, enemmän tai vähemmän kunnialla. En kerennyt lopulta tekemään tästä kerhotarinaa, joten olkoon tämä vain musiikkikerhon yhteistä vibailua! Oon aivan 100% poikki ja 8.8. päättyy puolessa tunnissa, joten saa kelvata x D

Tarpeet:
+ Liikkumistarve (uiminen)
+ Hygieniatarve (saunominen)

Bingoon tulee tästä talviturkki, saunominen, vihdan tekeminen, souteleminen ja onkiminen. Otin soutelemisen kanssa hiieman vapauksia, kukaan ei souda vaan seilaa, mutta bingoruudukon kuvassa on purjevene eikä soutuvene, joten oletan määritelmän olevan tulkinnanvarainen muutenkin x d That being said, TÄYSI KORTTI! Aaapua, miten tähän päästiin, haluan omistaa saavutukseni vanhemmilleni,




Onnea kaikkien bingoruksien keräämisestä, huikee suoritus!! Kiva että saitte käyttöönne huvijahdin ja kutsuitte musiikkikerhon porukan mukaan virkistysreissulle! Kylhän tuo kelpaa hyvin souteluruksin täytteeksi, pääasia että oltiin vesillä! Onneksi saunan erikorkuiset lauteet tarjoavat olosuhteet erilaisille saunojille, Uni tosin kärvisteli kuumissaan ylhäällä. .-D Viivi jakoikin tämän tarinan viisaudet kalastuksesta, täytyy myöntää että ite kokisin kalastusreissun turhaksi jos saalista ei tule, täytyisi tosiaan ottaa tästä Viivin ajatusmallista enemmän oppia. Saat 27 penniä, lisään tarvekohotukset sekä kaikki loput bingopalkkiot! .-)

[Auri]

Viimein jaan sähkökatkostarinani, jonka päätin siis tehdä interactive fiction-tyyliin! En ikinä saanut tätä valmiiksi, ja tuskin ikinä tulen saamaan, joten tarinassa ei ole loppua jotkut polut on pidemmälle kirjoitettuja kuin toiset, joten suosittelen pelaamaan moneen kertaan eri valinnoilla. Bugeja todennäköisesti on!

https://www.inklewriter.com/stories/102588

Mitähän tarpeita tällä saisi nostettua.... Olin suunnitellut nostavani nälkää kun saavat kokattua, mutta en päässyt niin pitkälle :') Jos koet, että tuosta jonkin tarpeen ansaitsee, otan ilolla vastaan!




Vau, toteutitpa tarinan hauskalla tavalla ja kiva että julkaisit tekeleesi vaikkei sille tullutkaan varsinaista loppua. c-. Pidin varsinkin alun mystisyydestä, kun Viiru ei tiennyt mitä oli tekeillä ja pikkuhiljaa ympäristön ääniä ja hajuja havainnoimalla tuli tietoiseksi sähkökatkoksesta. Oli myös kiva havaita pienistä seikoista Viirun ja Primin välillä vallitsevat lämpimät välit, kun Prim-ikkuna rohkaisi yksin jätettyä Viirua ja Viiru halusi päästä näyttämään pikkuiselle ulkona riehuvan myrskyn. .-) Vedin tosiaan tarinan läpi pariin kertaan niin kuin kehotit, ja sen perusteella tekemieni sanalaskelmien myötä saat 27 penniä, ja laitetaan tarpeista nyt ainakin nukkumiseen kohotusta Viirulle ja Primille kun sen selkeästi bongasin!